Siirryin suoraan ykkösDarkkiksesta kakkoseen ja matka jatkui edelleen offlinessa. Toisin kuin ennen ensimmäisen Remasteredin peluuta, nyt uskalsin jo varovaisesti aavistella, että eiköhän tästäkin ilman apujoukkoja kunnialla selvitä. Ja selvisinkin, yay.
Tämänkin olin siis perusversiona aiemmin delsuja lukuunottamatta pelannut. Hyvä peli Dark Souls 2 edelleen tälläkin pelikerralla oli, ei siinä mitään, mutta jokin siinä hieman nakertaa. Osa uudistuksista on ihan jees ja toiset vähemmän jees, en niiden piikkiin laita suoraan mitään, mutta ykkönen on vain minusta jotenkin mysteerisesti kiinnostavampi tapaus. Tässä ei ainakaan ole sellaista ihan yhtä vahvaa yhtenäisen maailman tunnetta ja enkä osaa tätä oikein sanoiksi pukea, mutta tämä tuntuu vain jollain tapaa sieluttomammalta osalta, vaikka pelillisesti saattaisi parempi teos ollakin. Välillä tästä tuli minulle hieman sellainen fiilis, että ihan kuin tämä olisi jonkun eri firman souls-klooni. Mutta toistan itseäni vielä varmuuden vuoksi ettei tunnu liialliselta lynkkaamiselta, kakksDarkkis on kaikesta huolimatta ihan mainio peli.
Onko ne ongelmat sitten viimeistelyn puutteessa vai missä, mutta hieman epätasainen tunne tästä tulee ja tosiaan hienosäädön puutekin saattanee vaivata. Vaikeustasosta sen verran, että alkupuolella koin hirveitä vaikeuksia ihan perinteisessä etenemisessä, mutta parin ensimmäisen bossin jälkeen seuraavat oikeastaan loppuun asti tuntui kaatuvan vailla mitään ongelmia, useimmiten jopa ensimmäisellä yrityksellä. Poikkeuksina tosin vapaaehtoiset Royal Rat Authority ja Smelter Demon, joihin sain upottaa aika monia jo turhauttavaksi käyviä yrityksiä.
Delsut hakkasin myös läpi, ihan kelpo settiä jokainen, mutta pieni ainainen asennevammani delsuja kohtaan aiheutti sen, etten minä niistä jaksanut sen enempää kuitenkaan innostua tai kiinnostua. Ne vain tuntuu niin irrallisilta ja jälkeenpäin lisätyiltä, mitä ne toki ovatkin. Olihan siellä jeppiksiä bossikohtaamisia etenkin kahdessa ensimmäisessä ja kolmannessa lisärissä oli kivat lumimaisemat, mutta herran kiesuksen pöksyt että sain vastavuorosesti sitten rageilla Iron Passagen vammaisuudelle. Kakkosdelsu tuntui siihen saakka ihan hyvältä ja Fume Knight oli äärimmäisen kunnioitettava bossi, mutta sen jälkeen tuleva Iron Passage pilasi kaiken. Iron Passagessa venkoilu meinasi tehdä Dark Souls kolmoseen siirtymisestä tarkoitettua aiempaa todellisuutta.
Eli juu, olen edelleen samaa mieltä kuin aiemminkin, kakkonen on kelpo Souls-peli, mutta tyytyminen on silti sarjan heikoimmaksi osaksi.
