Nyt kerron Suomalaisen Almost Humanin lapsesta nimeltä Legend of Grimrock, joka teki nykypäiväisemmän näkemyksen Dungeon Masterista, vieläpä erinomaisen hyvin.
Seuraa paljastus: en pienenä enkä myöskään näin vanhempana ole juurikaan pelannut Dungeon Mastereita, Lands of Loreja tai Eye of the Beholdereitakaan. Aikuisena olen yrittänyt joihinkin niihin tarttua, mutta aikakauden rujo tekniikka ja pelattavuus on ajanut minut joka kerta niistä pikaisen kokeilun jälkeen pois, joten Grimrock oli käytännössä oikea kunnollinen ensikosketukseni genreen. Pelasin tätä silloin ilmestymisen jälkeen todella innoissani, mutta läpäisy jäi haaveeksi jonkun pelin loppupuolella olleen hämärään puzzleen turhautumisen takia. Myönnettäköön että itseasiassa jatko-osassa kävi sama juttu, muttei edes loppupuolella peliä. Molemmista silti pidin julkaisuaikaan todella paljon ja ihmettelenkin miksen koskaan ole väkisin runtannut kumpaakaan läpi.
Oli aika pelata ainakin alkajaisiksi se ykkönen viimein loppuun, ja niinpä aloitin ykkös Grimrockin alusta uusilla hahmoilla ja tein sen mitä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, eli läpäistä se pahalainen. Ja kyllähän se oli edelleen lähes täydellinen sekoitus seikkailua, taistelua ja puzzleja. Miksei tällaisia tehdä enempää?
Ihan täydellinen peli tämä ei silti ihan ole. Taistelussa yksittäisten vihollisten ympärillä tanssiminen on turhan helppoa ja muutamissa halvoissa vihollisansoissa näytetään pelaajalle aika tökerösti keskisormea. Mutta muuten on paketti kasassa todella mainiosti. Haaste on kohdallaan, mitään ei selitetä puhki, puzzleista etenkään ei löydy todellakaan mitään pahaa sanottavaa ja kauttaaltaan pelaaminen vaan oli alusta loppuun kivaa. On se vaan hyvä, ja vihdoin myös läpäisty. Yatta.
