Tiku ja Taku oli pienempänä Duck Talesin ja Turtlesien kanssa sellainen takuuvarma peli, minkä pariin saattoi palata aina uudestaan ja uudestaan, ollen helppoa ja miellyttävää pelailtavaa. Tästä löytyy myös samanaikainen kaksinpeli, jonka muistelisin pistävän friendly firen ja alareunaan kuolemisen takia välit kaveriin erittäin kovaan testiin.
Paluu Rescue Rangersin pariin ei ollut niin mutkaton kuin mitä olin toivonut. Parisen kertaa olen kuluvan vuoden aikana aiemminkin aloittanut tämän, mutten ollut pelannut ensimäistä kenttää pidemmälle. Pelissä itsessään ei tuntunut olevan suurempaa vikaa, mutta jotenkin ei vain kiinnostus ollut herännyt.
Nyt päätin viimein tehdä asiaan muutoksen ja ajattelin pelata sen vaikka väkisin hampaaat irvessä, sen olen velkaa lapsuuden minälleni, jolle tämä pienenä oli niin pidetty peli. Kelloa en katsonut, mutta arviolta vajaan tunnin päästähän se olikin jo kahlattu läpi. Vaikka muistinkin tämän olleen lyhyt ja helppo peli, niin yllättämään se lopun äkkinäinen tuleminen silti pääsi.
Ihan mielelläänhän tämän pelasi, kunhan sen aloituksen sai tositarkoituksella tehtyä. Turhasta helppoudestaan huolimatta oli ihan hauska kokemus pitkästä aikaa ja ällistyttävästi niin viholliset, kentät kuin musiikitkin oli kaikki hyvin muistissa, näyttäen ja kuulostaen niin kovin tutuilta sieltä vuosien takaa.
Grafiikka on aikaisekseen erinomaista ja selkeää. Musiikki myös helposti konsolin keskivertoa parempaa ja aika lähelle päästään jopa parhaimmistoakin. Chip 'n Dalen pelaaminen on nopeatempoista ja miellyttävää eikä kontrolleissakaan ollut valittamista. Sain taas yhden vahvan nostalgisen tripin lapsuuteen ja mm. siksihän minä tätä blogia teenkin.
