Rumasti voisi sanoa, että Nioh on Team Ninjan Dark Souls -kopio muinaisen Japanin teemalla. Se kertoo paljon siitä millainen Nioh oikeastikin on, mutta koko totuutta siitä ei saa. Vaikka itse gameplay onkin erittäin Soulssimaista, on Nioh muuten aika erilainen kokemus.
Selkeimmät erot löytyy maailmasta, itemisaatiosta, pelihahmon taitojen/statsien muokattavuudesta sekä juonen hieromisesta naamalle. Siinä missä Souls-sarjan peleissä on yhtenäinen ja saumaton iso pelialue, on Niohin kamppailut jaettu kartalta valittaviin tehtäviin. Itemit taas arvotaan hieman Diablon tapaan, jolloin buildauksen hiomiseen voisi käyttää loputtomasti aikaa niin halutessaan.
Jokainen viidestä asetyypistä on täysin omanlaisensa ja jokainen ase pelittää erilailla kolmessa eri (low/mid/high) asennossa. Asentoa voi vaihtaa vaikka kesken combon ja oikein ajotetulla napinpainamisella saa osan kulutetusta staminasta takaisin. Taistelussa riittää syvyyttä ja näppäräsormiset saa tässä varmaan aikaan melkoisia asioita.
Kaikkia Souls-sarjan peliä olen pelannut hitaalla fatroll-hahmolla, joka perustuu mahdollisimman isoihin panssareihin ja hitaaseen jättimäiseen aseeseen ketteryyden kustannuksella. Bloodbornessa olin pakotettu hieman nopeampaan pelitempoon, mutta Niohissa päätin viimein itse, että nyt teen kerrankin vähän vikkelämmän kaverin hitaan läskin sijaan, vaikka tehokas kirves alkuun kovasti houkuttelikin. Päädyin keihäskokeilun jälkeen keskittymään sähäköihin tuplakatanoihin, joilla pelasinkin käytännössä paria ensimmäistä tehtävää lukuunottamatta koko pelin.
Alku aina hankalaa. Nioh vaikutti alkuun minulle todella vaikealta ja karvan liian monimutkaiselta, ennenkuin pääsin siihen paremmin sisään. Erilaisia itemejä tulee oikealta ja vasemmalta, hahmonkehitykseen vaikuttavia pisteitä tuntui pystyvän laittaa turhan useaan paikkaan, eikä oikein meinannut tietää mitä ne kaikki lukuisat arvot edes tekee ja mihin kannattaisi panostaa.
Loppujenlopuksi Nioh vaikutti kuitenkin olevan kenties jonkin verran Souls-pelejä helpompi (helppo se ei silti todellakaan ole). En omaa Ps+-tiliä, joten olin "pakotettu" pelaamaan yksin ilman vierailijoiden apuja ja ihme kyllä, netistäkään ei ollut tarvetta luntata taktiikoita tms. Vaikeuksien kautta voittoon ja Nioh onnistui myymään itsensä minulle varsin nopeasti. Nautiskelin alusta loppuun eikä kyllästyminen iskenyt missään vaiheessa.
Juoni ei tuntunut olevan mitenkään erityisen kiinnostavaa. Välivideot oli nättejä ja tehtävien välillä tarjoillaan hienoa taidetta, mutta juonen punaista lankaa en jaksanut oikein millään seurata. Nipponiin sijoittuva Soulssimainen peli oli kiva ja virkistävä, mutta jäin kuitenkin paikoittain kaipaamaan Souls-pelien häiriintyneen mystistä tunnelmaa. Pelattavuus Niohissa kuitenkin on viimeisen päälle (mikä tärkeintä) ja tykkäsin tämän pelaamisesta yleisestikin todella paljon.
Vajaa 55h vietin Niohin parissa ja toivottavasti saadaan muutamien vuosien päästä tälle jatkoakin.
