No nyt. Aloitetaanpa äärimmäisen pikaisella SoulsBorne-historiakattauksella. Olen pelannut niitä kaikkia siinä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneetkin, mutta läpäissyt olen vain kolme peliä viidestä (ds, ds2, bb). Sarja on minulle henkilökohtaisesti jossain määrin melko tärkeäkin, vaikka Demon's Souls ja Dark Souls 3 ovat jääneetkin viimeistelemättä. Vaikka olen kaikkia sarjan pelejä pelannutkin ja tykännyt jokaisesta, en silti ole ollut sarjan suurkuluttaja. Tätä Dark Soulsin remasterointia aiemmin en ollut pelannut mitään näistä kahdesti, en ng+:n merkeissä tai muutenkaan.
En jotenkin lähtökohtaisesti ollut niin älyttömän innostunut tämän remasterointia tosissaan pelaamaan, olinhan tämän pelannut jo pc:llä aiemmin ja luulin ettei se siksi nyt niin kiinnostelisi, mutta pikkusormen antamisen jälkeen Dark Soulsin jykevä koukku iski lasileukaani ja kyllähän siihen sen maailmaan sitten taas pitkästä aikaa innostui ja uppoutui ihan kunnolla. Tällä kertaa vieläpä ilman nettipelaamisen apujoukkoja, koska en ole ps+:n asiakas. Pelkäsin että en tule pääsemään juurikin tästä syystä peliä koskaan läpi ja että seinä nousee epäilemättä viimeistään Elastisen ja Iso-H:n kohdalla vastaan, mutta niin vain siitäkin koitoksesta kunnialla selvisin.
Pitää myöntää että tämän läpäisy ilman apujoukkoja sai aikaan erittäin tyydyttävän fiiliksen. Minulla se kiusaus käyttää tuntemattomia kanssapelaajia avustajiina on aina ollut älyttömän herkässä vaikealta tuntuvan bossin kohdalla, ja sitten taas niiden käyttäminen tuntui aina kuitenkin vähän huijaukselta. Offlinemoodi oli minulle näin vaihteeksi oikein hyvä tapa pelata, kun sitten ei ollut mahdollisuuksiakaan ottaa apureita mukaan, vaan oli pakko selvitä yksin tai kaatua yrittäen.
Vaikka tämä sisältääkin muutaman aika ärsyttävän alueen ja inhottavan bossin, oli Dark Soulsin uusintapelaaminen näin monen vuoden jälkeen yllättävän miellyttävää ja nautinnollista. On se vaan kova peli edelleen. Onneksi tämä remasteri ilmestyi, sillä tuskin muuten olisin tämän pariin pitkään aikaan muuten palannut. Sanotaanko näin, että liekkini palaa tällä hetkellä Soulssin kanssa kovempaa kuin (ehkä) koskaan.
Kyllä tässä ensimmäisessä Dark Soulssissa vaan on ainutlaatuisen miellyttävä, mystinen tunnelma ja mysteerinen tapaushan se on kaikin tavoin muutenkin. Se ei pidättele kädestä niin sitten yhtään eikä selitä asioita puhki, jos ollenkaan. Välillä sen pelaaminen raivostuttaa niin uskomattomasti että tekisi mieli antaa pädille kyytiä ja lopettaa pelaaminen sikseen, mutta kyllä se antaa paljon takaisinkin. Läpäisyn jälkeen jäi pitkästä aikaa pelin päättymisestä vähän tyhjä olo, mitä aloinkin välittömästi seuraavana päivänä täyttämään jatko-osan uudelleenpeluulla sekä samanaikaisesti myöskin tämän ykkösen ng+:lla.
