Enpä olisi heti arvannut millaiseen rupeamaan joudun, kun aloitin kesällä Dark Souls Remasteredia pelaamaan. Se tie vei lopulta koko viiden pelin Soulsborne-sarjan uudelleenläpikäymiseen delsuineen kaikkineen offline-tilassa, enkä todellakaan ollut alkuun toiveikas, että onnistuisin siinä edes sen ensimmäisen Dark Soulsin kohdalla. Vaan kun Ornstein & Smough viimein kaatui, arvelin, että ehkä tästä sittenkin selvitään.
Enivei, urakka päättyi siis lopulta Demon's Soulsiin, josta koko sarja sai alunperin vuonna 2009 alkunsa. Tämän ensimmäisen pelaaminen viimeisenä oli kyllä siinä mielessä vähän vikatikki, että se tuntui kaikkien näiden uusimpien jälkeen kahta kankeammalta. Ei se minusta ihan näin tönkkö ollut silloin joskus, mutta niin vain se aika on kohdellut tätäkin kaltoin.
Sisältö on onneksi pääosin edelleen mainiota, mutta pelattavuuden sulavuus on hieman kokenut kovia. Ei onneksi liikoja, eikä se tämän pelaamista missään nimessä estä tai loppupeleissä ollut niin iso asia muutenkaan, mutta Bloodbornesta kirjaimellisesti suoraan tähän siirtymisessä huomasi vaan aika pirun selkeän kontrastin.
Kontrastia löytyy muillakin tavoin, Bloodbornessa kun checkpointtilamppuja jaeltiin kaksin käsin oikealta ja vasemmalta, niin tässä taas, no, ei. Kankeus sikseen, eniten tässä kiroilutti notskien vähäinen määrä, kun juoksumatkat aloituksesta bossille tuntui joskus niin kovin työläiltä. Välietappeja ei oikeastaan bossien väleillä ole, mutta oikoreittejä sentään löytyy avattaviksi, niitäkin hyvin hintsusti sarjan uudempiin peleihin tottuneena.
Kun kehuakin voisi välillä, niin päälimmäisenä mieleen tulee Demon's Soulsin ykkösmaailma, eli linna-alueet lohikäärmeineen ja ritareineen, jotka oli erittäin siistejä ja minusta helposti pelin mielekkäimpiä paikkoja. Tässä on myös sellaista samanlaista mystistä salakavalan hyvää tunnelmaa mitä ensimmäisessä Dark Soulsissa. Mainitsemisen arvoista lienee lisäksi aseiden toisistaan eroavaisuus. Oli ihan kivaa vaihtelua, kun esim. terä- ja tylppäaseiden vahingon määrä riippui paljolti vihollisista. Tässä ei niin hyvin pärjääkään vain sillä yhdellä "pääaseeksi" ajatellulla mörssärillä, vaan vara-ase tietynlaista vahinkoa varten oli hyvä olla aina mukana. Alussa se toki hieman turhauttikin, kun ei moiseen ollut enää tottunut, mutta nopsaan siihen tottui ja sitten sitä ajattelikin jo ihan normaalina asiana.
Näkisin mielelläni tälle jatkoa joskus ja miksei remasterediakin. Demon's Souls oli ihan hyvä ja parhaimmillaan lähes loistavakin, mutta ei se silti laadukkuudellaan enää tämän sarjan kärkikahinoihin pääse. Alueetkin oli kovin epätasaisia: kuten jo mainintsin, ensimmäinen oli erinomainen ja päinvastaisesti vitosmaailma oli läpeensä ihan hanurista. Kakkonen oli myös aika meh, kolmonen vaihteli hyvän ja pfft:n välillä. Nelosen luurankomaisemat oli muuten laatukamaa, mutta peeveli sentään että se oli raivostuttavan vaikea muutamassa kohtaa. Lentävien rauskujen, kapeiden jyrkänteiden ja luurankomöllien yhdistelmä oli turkasen vaikea katanaa mainina käyttäneelle hahmolleni. Sielä jos jossain meinasi ohjain saada kyytiä.
No, Soulsborne-sarja on nyt virallisesti toistaiseksi osaltani koluttu tältä haavaa. Jatketaan siis kiikerissä seuraavaksi ihan muilla peleillä.
