FPS-pelit ovat aina olleet ehdottomasti yksi suosikkigenreistäni ja se näkyy myös tässä blogissa. TimeSplitters 2 oli ensimmäinen omistamani FPS-peli konsolipuolella ja myös ensimmäinen FPS-peli, mitä tuli millään konsolilla pelattua enemmän kuin kymmenen minuuttia kerrallaan. Näin ollen ohjaaminen hiiren ja näppäimistön sijaan GameCuben pädillä oli silloin todella outoa ja paljon totuttelua vaativaa.
TS2:n uudelleen pelaamisesta olin haaveillutkin jo tovin aikaa. Ennakkoon jännitin hieman kontrollien toteutuksen kanssa, mutta olikin ilo huomata, että tässähän olikin oletuksena ne Halosta lainatut nykyaikaiset kontrollit, joilla vielä tänäkin päivänä kaikkia FPS-pelejä pädillä pelataan. Ainoastaan vain hyppy ja juoksu puuttuvat.
Kontrolleja voi vieläpä muokata hyvin vapaasti haluamikseen, mutta täysin käsittämättömänä suunnittelun kukkasena, tattien herkkyyteen ei voi vaikuttaa millään tavalla. Se esiintyy vakavana ongelmana, kun haluaa vasemman liipaisimen kanssa tähtäillä tarkasti haluamaansa kohteeseen, vaikkapa sniputellessa tai haettaessa pistoolilla arvokkaita pääosumia, jolloin tähtääminen muuttuu aivan uskomattoman kiikkeräksi räpellykseksi, jolla tuntuu olevan täysin toivotonta saada yhtään mitään aikaan. Etenkin kiireessä ja osumaa ottaessa kirosanat suorastaan tulvivat suusta ulos tarkempaa osumapistettä jatkuvasti hakiessa.
Juonta kuljettavat välivideot ohitin olankolautuksella silloin ja niin nytkin, enkä tiedä mistä pelissä on oikeastaan edes kyse, mutta kovin syvällistä tarinaa tuskin on olemassakaan. Kieli on pelissä nimittäin vahvasti poskessa. Story Mode on aika lyhyt rypistys ja pelasin sen tällä kertaa Normal-tasolla kahdessa illassa. Kenttiä on vain yhdeksän, mutta kaikki on reilusti omanlaisiaan niin teemoiltaan kuin ulkonäöiltäänkin.
Peli alkaa vuonna 1990 padon juurelta Siperiassa, kuulostaako tutulta, N64-miehet? Tämän jälkeen aikamatkaillaan muunmuassa Chicagon mafiavuosiin, muutamiin tulevaisuuden eri aikakausiin, muinaiseen asteekkiviidakkoon, viiksekkääseen 70-lukuun, 1895 Notre Dameen ja jopa villiin länteen. Vaihtelua siis riittää ja tästä tulikin vahvasti pari vuotta myöhemmän Painkillerin rajut teemanvaihdokset mieleen. Jokaisessa kentässä on käytössä vain muutama eri ase, mutta seuraava kenttä kun alkaa aina puhtaalta pöydältä uudella aiheella, niin ei niitä enempää osaa kaivatakaan.
Vaihtelua tarjotaan myös kenttien pituuksissa ja vaikeustasoissa. Ensimmäinen tehtävä ottaa heti suurimmat luulot pois pitkässä ja suhteellisen haastavassa kentässä, jossa koin kuolemia häpeällisen paljon, kun taas pari seuraavaa menikin kuolematta läpi heti ensimmäisellä yrittämällä. Lyhyemmät kentät on päästävä alusta loppuun ilman checkpointeja, mutta pidempiin tarjotaan nihkeästi vain yksi checkpoint suurinpiirtein puoliväliin tehtävää.
Juonellisen yhdeksän kentän osuuden lisäksi, jonka voi myös kaverin kanssa coopata, löytyy kattava ja monipuolinen moninpeli, botteja vastaan pelaamista, todella reippaasti kaikenlaisia haastetehtäviä ja jopa kenttäeditori. Vaikka juonitehtäviä onkin vähänlaisesti, niin etenkin kavereiden kanssa pelattuna haastetehtävillä ja hullunkurisilla säännöillä höystetyillä deathmatch-väännöillä tähän sai aikoinaan todella mukavasti tunteja tuhlattua.
Kauneusvirheinä pakko mainita se turhauttavan kiikkerä tähtäys ja joskus yllättäen tyhjästä ilmestyvät viholliset. Näistä huolimatta TS2 oli ihan minusta edelleen ihan hyvä peli, ainakin siihen viimeiseen tehtävään asti, jolloin teki mieli ruveta oikeasti paiskomaan ohjainta seinään. Tuo tosin oli aika lähellä jo edellisessäkin kentässä. Olisi ehkä pitänyt sittenkin pelata easyllä..
No, loppu hyvin kaikki hyvin, ohjainkin selvisi loppujen lopuksi kolhuitta. En ota haastetta vastaan ja jätän lukuisat haastetehtävät tältä erää pelaamatta, sillä muistelisin niissä olevan taas turhan korkealla se todennäköisyys ohjaimen paiskomiseen. Näihin kuviin ja tunnelmiin.
