Lapsellista Cel Shading -grafiikkaa ja liikaa purjehtimista. Vain niistä on kriittisimpien mielestä tämä ristiriitaista mainetta nauttivan GameCuben Zelda-peli tehty.
Ostin Wind Wakerin julkaisupäivänään GameCubelle, mutten kuollaksenikaan pysty oikein muistamaan, että mitä mieltä tästä edes olin ja pelasinkohan läpi asti vai en. Sen verran on talteen huonoon muistiini vain jäänyt, että jos meni läpi, niin meni walktroughin avulla, sillä siihen muistan jossain vaiheessa turvautuneeni.
Olin nyt jo jonkin aikaa halunnut iskeä näppini Wind Wakeriin uudelleen. Haaveilin sen pelaamisesta ennen kuin aloitin viime kuussa MGS:n ja SotN:in, mutta jätin Zeldan vielä odottelemaan oikempaa hetkeä. Jotenkin näiden isojen pelien aloittaminen tuntuu aina niin suurelta päätökseltä ja aina piilee pelko takaraivossa, että mitä jos se jääkin sitten kesken. No, en tiedä oliko oikea hetki sen oikeampi vieläkään, mutta starttasin sen silti ja katsoin mitä tuleman pitää.
Alku oli hieman hidasta ja tympeää. Harkitsin jo projektin jäädyttämistä ennenkuin peli ehti kunnolla alkaakaan. Se on tosin tuttu tilanne itsellä, sillä kaipaan usein räjähtävämpää alkua peliin. Jos peli alkaa turhan hitaasti, niin koen sen helposti jotenkin puuduttavana pakkopullana ja tahtoisin vain välittömästi siirtyä siihen, että peli oikeasti pääsee alkamaan. Tätä sain viimeksi kokea Doom 3:n tukikohdan tutustumiskävelyssä. Voi uskomaton että se oli hanurista ja turhauttavaa, vaikken siitä tainnut raportissani valittaakaan. Tässä Zeldan tapauksessa taas halusin päästä jo seikkailemaan ja tutkimaan maita ja mantuja, purjehtimaan, puzzleja ratkaisemaan, vihollisten kanssa taistelemaan ja etsimään aarteita, mutta niiden sijaan minun piti tehdä jotain pakollisia hölmöjä juttuja kotisaarella, ennenkuin juoni pääsee lähtemään käyntiin. Olen toisinaan hankala tapaus, tiedän.
Kunhan tovin pelailun jälkeen suuri avoin maailma aukesi vapaammin edettäväksi ja tutkittavaksi, niin tylsä alku muuttui kiehtovaksi seikkailuksi suuressa tuntemattomassa. Olin nopeasti täysin Wind Wakerin lumoissa ja sitä hurmiota kesti loppuun asti.
Kuten kaikki varmaan tietääkin, niin Wind Wakerin juttu on purjehdus ja suuri merihän on täynnä mielenkiintoista tutkittavaa. Purjehtelu saaria tutkien, sivu- ja juonitehtäviä tehden ja muistiinpanoja kirjoittaen oli kyllä minusta mukavaa ja parhaimmillaan todella koukuttavaa. Ainoastaan jatkuva tuulen suunnan kanssa kikkailu söi hieman muuten hyvää pelifiilistä.
Wind Waker on iso peli. Kaikenlaista sivutehtävää on tarjolla reippaasti ja tutkittavaa on riittävästi. Pääjuoni etenee hyvää vauhtia sitä tehdessä (nojoo, ne shardit..), mutta itse ainakin harhauduin jatkuvasti tutkimaan ja tekemään kaikenlaista muuta vastaan tulevaa. Aina tuli joku aiemmin tuntematon saari vastaan tai piti palata jollekin aiemmin nähdylle, jolle ei vielä silloin ollut asiaa jonkun itemin puuttumisen takia. Peliaikaa kertyikin todella reippaasti kaikenkaikkiaan, mutta tarkkaa tietoa tai arviota ei pelitunneista kuitenkaan ole.
Luolastot/temppelit oli oikein mukavia puzzlekokonaisuuksia, joissa hyödynnetään monipuolisia itemeitä vaihtelevilla tavoilla. Tykkäsin näistäkin osuuksista kovasti, eikä mikään temppeleistä varsinaisesti ollut hölmö tai ärsyttävä. Aivopähkinät oli sinällään aika helppoja, ettei niissä tarvitse kauaa jumitella tai turhautua, mutta kuitenkin ihan riittävän haastavia. Taistelukin toimii miellyttävästi ja on komean näköistä, vaikka kehno targetointi harmaita hiuksia muutamassa kahakassa saattaa aiheuttaakin.
Halusin pelata ilman läpipeluuoppaita tämän läpi, mutta valitettavasti sorruin aivan viime metreillä, kun viimeistä triforcen palasta en meinannut millään löytää. En tiedä olisinko koskaan jaksanut löytää sitä ilman, sillä sen vihjeet olivat menneet täysin ohi, enkä olisi keksinyt tuonne oikeaan paikkaan mennä ihan heti ilman järkyttävää tuuria. Ei voi mitään, mutta yllätyin silti positiivisesti, että noinkin pitkälle sen kanssa maltoin. Toki auttoi, ettei Wind Waker ole niin kovin kryptinen ja saarien salaisuuksiin ja etenemiseen liittyviä vihjeitä tarjoavat kalat ovat aina käsillä, kunhan vain murkinaa riittää.
Lienee pakko vielä kehaista graafista tyyliä. Vuonna 2002 tämä jakoi rajusti mielipiteitä ja joidenkin mielestä käytiin hyvin lähellä pyhäinhäväistystä, kun Zeldasta oltiin menty tekemään joku lapsekas karkkimainen ylivärikäs peli. Itse tykkäsin silloin ja tykkäsin edelleenkin. Peli näytti todellakin omanlaiseltaan eikä ihan samannäköisiä pelejä useita liene vieläkään. Vaikka GameCuben rajatut tehot antavatkin aika sumeaa ympäristöä vähääkään pidemmälle tähyillessä, niin on tämä silti minusta hienon näköinen tapaus näin lähes 15 vuotta myöhemminkin. Linkin jättimäisillä silmillä on myös pelillinen tarkoitus, sillä pupillien sijoittumisen suunnasta paljastuu usein jotain oleellista, mikä muuten jäisi helposti huomaamatta.
Wind Wakeria on vaikea olla suosittelematta jos tämä nyt jollain on pelaamatta. Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole pelannut läpi muita sarjan pelejä kuin tämän ja Link to the Pastin. Sitä klassisinta, eli Ocarina of Timeä kokeilin hieman tätä ennen pikaisesti, mutta tekniikan ja kontrollien rujous ajoi nopeasti karkuteille. Nyt tekee mieli antaa sillekin uusi kunnollinen mahdollisuus kun yllätyin, miten kovasti Wind Waker veikään mukanaan. Samoin aiemmmin olin aika njäh -fiiliksissä uudesta, ensi vuonna ilmestyvästä Zeldasta, mutta nyt sekin kiinnostaa ihan eri tavalla ja kovasti tekisi mieleni ostaa Wii U ihan vain sitä varten.
Ehkä se lopussa koettu liiallinen roinanmetsästys oli vähän liikaa, tuulen suunnan kanssa kikkailu oli hieman hanurista, saaret olivat liian pieniä ja luolastoja olisi voinut olla enemmänkin. Siltikin Wind Waker piti minua tiukassa koukuttuneessa otteessaan noin parin viikon ajan ja uskallan väittää sitä lähes mestariteokseksi. Sen fiilis oli ihan omaa luokkaansa ja kaikki huonot ominaisuudet jäävät hyvien jyräämäksi. Eipä tässä muuta, Zeldaillaan joskus lisää.
