Wind Wakerinhan pelasin äskettäin ja Zeldakärpäsen puraisemana innostuin ottamaan Ocarina of Timenkin viimein tosissaan tulille. Ocarinaa olen siis pelannut muutaman kerran aikaisemminkin, mutta vain sen verran, että olen turhautunut kontrolleihin heti alussa, enkä ole jaksanut pelata edes aloituskaupungista ulos. Tiedän, että tämä kuulostaa lähinnä pyhäinhäväistykseltä, kun otetaan huomioon miten legendaarinen ja kehuttu peli onkaan kyseessä.
Alku oli vastapurreesta Zeldakärpäsestä huolimatta suoraan sanoen edelleen kamalaa. Wind Wakeria astetta tönkömpiin kontrolleihin ja vapaasti liikuteltavan kameran puuttumisen tottumiseen meni oma aikansa. Kameraa ei siis siirrellä muutakuin nappia painamalla joko Linkin selän taakse tai silmiin ja ne, jotka sanovat ettei tämä kaipaakaan vapaata kameraa, niin he valehtelevat(!). Myös targettaus tuntui alkuun todella epävarmalta, sillä se vaatii Navi-keijun lentämistä kohteeseen ensin ja se ei oikein meinannut mennä selkäytimeen. Näihin kyllä onneksi suurimmaksi osaksi tottui peliä pidemmälle pelatessa, joten annetaan sen verran anteeksi. Onhan tässä kuitenkin kyse vanhasta pelistä, jonka aikana 3D-pelaaminen ei vielä ollut kuin vasta lasten kengissään.
OoT kyllä pääsi hyvään vauhtiin, kunhan vain pääsi paremmin sinuiksi kameran kanssa venkslaamiseen ja sieltä aloituskaupungin typeristä jorinoista eteenpäin kohti vapaampaa Hyrulea. Vapaampi eteneminen toi mukanaan aimo annoksen koukuttavuutta ja aika nopeasti pystyinkin riittävällä tasolla hyväksymään aiemmin marisemista aiheuttaneet asiat.
Jännä miten Nintendo onnistui siirtämään Marion ja Zeldan seikkailut 3D-aikaan N64:lla näinkin hienosti jo heti ensimmäisellä yrityksellä, kun samaan aikaan muut yhtiöt kompastelivat kolmannen ulottuvuuden kanssa joskus vähemmän, yleensä enemmän. Vaikka graafisesti ei Ocarina enää nykyään hurraahuutoja ansaitsekaan, niin kyllä tämä katsomista hyvin kestää. Pakollisena poikkeuksena joissain valmiiksi renderöidyissä suttuisissa taustoissa kontrasti pökkelöihin 3d-malleihin on varsin karmaiseva (esimerkkinä linnan edustan tori).
Soundtrackia on pakko sen verran kehaista, että sangen iloisia ja mukaansatempaavia rallatuksia on peli täynnä. Kun peliä pelailin sen parin viikon ajan, niin töissä ollessa soi yhtenään päässä Lost Woodsista tuttu Saria's Song, enkä saanut sitä millään silloin vielä pois mielestä. Nyt muutama päivä kun on läpäisystä kulunut jo aikaa, niin olen onneksi alkanut pääsemään siitä jo vähitellen irti.
Nopeasti huomasi, että Wakeriin verrattuna Ocarinassa on rutkasti enemmän, pidempiä ja vaikeampia dungeoneita. Windissä valtaosa pelaamisesta keskittyi saarien tutkimiseen ja dungeonit olivat lähinnä vaihtelun tuova lisämauste ja pääjuonen etenemisestä kertova etappi, kun Ocarinassa tuntuisi olevan vähän päinvastoin dungeonista dungeoniin pelaamista. Vaikkeihän ne dungeonista seuraavaan siirtymiset toki suoraviivaisia olekaan ja siinä välillä voi tutkia ja tehdä mitä haluaa, niin joku tuntematon fiilistekijä tästä puuttuu, minkä Wakerista löysin. Ei siinä, molemmat tavat/pelit ovat hyviä, vain vähän erilaisia niinkuin tietenkin eri pelien pitääkin. Itse vain satuin tykkäämään Wakerin simppelimmästä ja ehkä vähemmän suorittavasta tavasta enemmän.
Alku eteni nopsaa vauhtia ja tykkäsin pelistä sitä enemmän mitä sitä pelasin, mutta surullisen kuuluisassa Water Templessä, tai oikeastaan jo vähän sitä ennen alkoi valitettavasti vähän väsymys ja kyllästyminen painamaan. Peli oli ollut hyvä ja mielenkiintoinen, mutta jotenkin se suurin mielenkiinto ja jaksaminen alkoi yllättäen hiipumaan kun lehmän häntä. Koska olen kärsimätön nöösipelaaja etenkin nykyään, niin on helppo syyttää näitä vähän väliä iskeneitä jumitilanteita, kun ei joskus ole oikein aavistustakaan siitä, mitä pitäisi tehdä ja missä. Vinkkejä annetaan kyllä, mutta sen oikean asian keksiminen tai huomaaminen niistä huolimatta on vain toisinaan (ainakin minulle) vähän turhan hankalaa. Internetin ihmiset sanovat Ocarinaa kyllä pääasiassa helpoksi, joten ehkä se olen vain minä, josta ne ongelmat kumpuaa.
Ocarina on hoksottimille(kin) paljon haastavampi peli kuin Wind Waker. En todellakaan edusta älykkyyskerhojen kärkipäätä ja kärsivällisyys on, kuten todettua, tällaisissa asioissa heikko, niin Wakerin simppelimpi näkökulma sopii omalle pelimaulle paremmin. Tämä nillitykseni ei siis ole kritiikkiä Ocarinalle, vaan pääasiassa harmittelua omalle heikolle kärsivällisyydelle, jonka takia turhaudun nopeasti tällaisiin Zeldojen tarjoamiin useisiin jumitilanteisiin. Epätietoisuus seuraavasta etenemistavasta ja paikasta on kryptoniittini, joka koettelee hermojani kovin.
Mietin siinä että jos en hae netistä vinkkejä, niin peli todennäköisesti jää kesken ja sitähän en ainakaan halunnut, jolloin päädyin turvautumaan läpipeluuoppaaseen joksikin aikaa. Water Temple ja pari seuraavaakin dungeonia tuntui aika kryptisiltä ja juurikin sellaisilta, missä ei olisi kärsivällisyyteni millään riittänyt. Enkä katunut päätöstäni.. Hetkeen.
Matkalla Spirit Templelle, joka on pelin viimeinen ennen Ganonin linnaa, aloin saamaan kiinnostustani peliin taas takaisin. Tykkäsin Gerudo Valleystä kovasti ja rupesi sitten hieman harmittamaan läpipeluuohjeeseen turvautuminen, sillä jotenkin heräsin taas siihen, miten mainio peli ja matka tämä on ollutkaan. Kun guidea on tovi tullut seurattua, on siitä jotenkin hankala päästää sitten irti. Kynnys lukea seuraava pätkä on kovin matala ja pienestäkin jumista tulee nopeasti sitten tunne, että katotaanpas nyt taas sitten sieltä kun aiemminkin on katsottu. Olisi ollut kiva läpäistä tämä rehellisesti, vaikken totta puhuakseni uskonutkaan että kykenisin siihen. Vaikka koinkin tässä hieman ristiriitaisia fiiliksiä, niin tärkeimpänä asiana näin kuitenkin sen, että pelaan ja näen tämän vihdoin loppuun asti.
Vaikka OoT ei minulta nostalgiapisteitä ansaitsekaan, niin onhan tästä silti helppo nähdä, miksi se on monien mielestä yksi parhaista peleistä koskaan. Tämän läpäiseminen silloin 1998 aikoihin on epäilemättä ollut todella hienoa. On helppo kuvitella, miten monet ovat olleet puulla päähän lyötyjä hämmästyksestä pelin tarjoamien hienojen hetkien kanssa silloin. Esim Linkin lapsesta teiniksi muutos, Lost Woodin kartoitus, ratsastus Epona-hevosella ja hyvin Dark Soulsmainen kamppailu Dark Linkin kanssa, sekä suurikokoiset bossit dungeoneiden päätteeksi.
Pelin pituuskin pääsi hieman jopa yllättämään, sillä maailma ei alkuun näyttänyt kartalla niin suurelta mitä odotin. Kaikkialla kuitenkin on aina jotain salaisuuksia, tekemistä ja tutkittavaa, joista osa avautuu teininä ja osa penskana. Sekä tietenkin löytyy dugeoneita iso kasa pähkäiltäväksi, jotka vievätkin suuren osan peliajasta.
 |
| Pöllön kanssa saa olla tarkkana kuin porkkana |
Jos minulta kysyttäisiin, mikä on suosikkipelini Zelda-sarjasta, niin en oikeasti osaisi siihen tällä hetkellä vastata. Tunteet puoltavat Wind Wakeria, joka on _minulle_ parempi peli ja tykkäsin sen fiiliksestä enemmän, mutta järki järkeilee Ocarina of Timeä, sillä on se kuitenkin yleisesti ottaen pelinä parempi ja syvempi, ja hyväksyn ehdottomasti sen kaiken vuosien saatossa ansaitsemansa kunnian. Link to the Past toki on myös erinomainen ja se saa minulta nostalgiabonareitakin, mutta kolmanneksi se silti tässä kisassa jää.
Voittaja jääköön cliffhangermaisesti julistamatta.
