HAI! Palataanpa kasarin lopun ja ysärin alun juustoiseen ninjabuumiin, go ninja go ninja go.
Grafiikka on ajankohtaansa nähden yksityiskohtaista, musiikki svengaavaa, siihen aikaan hyvin harvinaisia juonta eteenpäin vieviä välivideoitakin löytyy ja tuskin seinistä pomppiminenkaan oli vielä mitenkään nähty juttu kenenkään silmissä. Ninja Gaiden epäilemättä oli aikanaan varsin merkittävä tapaus ja harmi, ettei kukaan kaveri sitä pentuna omistanut, jonka seurauksena itseltä löydy minkäänlaisia nostalgisia muistoja tätä kohtaan.
Ninja Gaiden -sarja on surullisen kuuluisa infernaalisesta vaikeudestaan. Näitä alkuperäisiä Nintendon trilogian pelejä en ole aiemmin pelannut, mutta X360:n Ninja Gaiden 2:n olen pelannut jopa läpi ja PS3:n Ninja Gaiden Sigma jäi pitkän pelaamisen jälkeen kesken jonkun oletetun bugin takia, joka esti kentässä eteenpäin pääsyn. Pitkään aikaan en ole Gaideneja pelannut, joten päätin mennä suoraan lähteelle, eli siihen ensimmäiseen Nessillä nähtyyn peliin.
Ninja Gaidenin pelaaminen on sinällään simppeliä, mutta erittäin hektistä ja hyvin haastavaa. Vihollisia on paljon, niitä ilmestyy jokaisesta ilmansuunnasta (eli myös pelaajan takaa), ovat liikkeissään äärimmäisen nopeita ja spawnaavat salamana takaisin, mikäli ruutua framenkin verran käyttää spawnipaikan ulkopuolella takaisin palaten. Tämän takia pakittaminen on pelissä usein suuri no-no. Pakittaminen on loppupuolella peliä lähes varma kuolemantuomio rotkojen ja epämääräisesti lentävien lintujen lähettyvillä, sillä osumaa ottaessaan ninja hypähtää jonkin verran taaksepäin ja yleensä pelaajaparan matka vie juurikin sinne lähimpään rotkoon kirosanojen saattelemana.
Kuudenteen maailmaan asti peli oli jopa yllättävän "helppo" odotuksiini nähden, vaikka raivostuttavan vaikea toki olikin. Kuolemia tuli jatkuvalla syötöllä, mutta kyllä tässä kuitenkin aina eteenpäin pikkuhiljaa pääsi, kiitos loppumattomien continueiden. Löysinkin ensimmäisenä pelipäivänä omaksi yllätyksekseni itseni jo 6-1:stä, mutta sitten meni vielä pari sessiota, että sain raivattua tieni loppubossille asti. Pelissä on kuusi "maailmaa", joissa yleisimmin on kolme lyhyttä leveliä sekä bossi neljäntenä.
Viimeinen bossi on kolmivaiheinen ja taistossa kuoleminen rangaistaan turhan ankarasti viskaamalla pelaaja koko kuudennen maailman alkuun. Se on ihan ennennäkemättömän halpaa, jonka takia ei huvittanut yhtä kertaa useammin edes yrittää päihittää sitä rehellisin keinoin. 6-2 ja 6-3 on ehdottomasti pelin vaikeimmat kentät ja niitä joutuisi sitten tahkoamaan uudestaan ja uudestaan jatkuvasti käsittämättömän vaikealla bossilla epäonnistumisen jälkeen, ei kiitos, ei todellakaan. Tässä meni oma raja. Normaalisti pelaaja kuollessaan aloittaa kentän alusta, ei koko maailman.
Tämän viimeisen pahan kohtaamisessa otin käyttöön savestatet jotta näen tämän loppuun asti ja voin jatkaa "elämääni". En laskenut loppubossilla viettämiäni uudelleenyrityksiä, mutta kyllä niitä oli silti kymmeniä. Hattuani noustan kaikille rehellisesti läpi pelanneille, olette joutuneet kokemaan kovia.
Vaikka pelin rehellinen läpäisy omalta osalta haaveeksi jäikin, niin voin kuitenkin kehua päässeeni Ninja Gaidenissa vikaan bossiin asti ilman huijauksia. On kai se jotain sekin, vaikka sinällään se ei niin merkittävältä saavutukselta loppujen lopuksi tunnukaan rajattomien continueiden vuoksi, jolloin pelaaminen vaatii enimmäkseen kärsivällisyyttä ja hyviä hermoja.
Oli tämä yllättävän hyvä peli ja tykkäsin tästä paljon enemmän mitä aluksi epäilinkään, vaikka onhan tämä paikoittain TODELLA epäreilu ja turhauttava. Ilman niitä loppumattomia continueita tuskin olisin vaivautunut.
 |
| Ninja vei viimeinkin voiton, räjähdysseremonia alkakoon |
