It's a mee.
Aivan alunperin Switchiä ostaessa en ollut uudesta Mariosta sen suuremmin kiinnostunut. Toki odotin sitä kyllä jollain tasolla ja tiesin, että todennäköisesti sen ostan ja tulen pelaamaan ihan mielenkiinnolla, Switchin kuitenkin hankin sillä hetkellä pääasiassa Zeldaa ja mahdollisia tulevaa Metroidia ajatellen. Tulossa ollut Mario oli vain plussaa. Vaan mitä lähemmäksi Odysseyn julkaisupäivä tuli, sitä enemmän siitä hypetyin ja viimeistään hirmuisen kovien ennakkoarvostelujen myötä odotukseni muuttui jo ihan käsittämättömiksi. Enkä lopulta pettynyt.
Ajattelin nyt näin reilun viikon pelaamisen jälkeen kirjoittaa rapsaa, kun takana on noin 35 pelituntia ja kerättynä vähän yli 600 kuuta. Odyssey oli hauska alusta lähtien, mutta se ei välittömästi kuitenkaan temmannut mukaansa ihan niin kovaa mitä olin toivonut. Alkumetreillä teki mieleni vähän nillittää kun pomppukombot eivät olleet vielä selkäytimessä ja tähän oli myös ängetty mukaan jotain tyhmiä heiluttelukontrolleja, joista olin toivonut päässeeni jo eroon. Maailmoissa käydään vain pikaisesti kääntymässä kun kerättävää tuntui olevan ihan turhaan liikaa, jolloin seuraava avautuu pelattavaksi kovin nopeasti. Sitten matka jatkuu seuraavaan ja taas pian seuraavaan, eikä yhteen maailmaan keskittymisestä tuntunut olevan mitään iloa, kun seuraava aukeaa hetkessä ja pitäähän sitä päästä katsomaan.
Vaan mitä enemmän pelasin, sitä enemmän tykästyin, ja viimeistään ensimmäisen "läpipeluun" lopputekstien jälkeen alkoi ihan uudenlainen innostus kun löysin itseni maanisesti kuita keräämästä päivä toisensa jälkeen. Ja kun en ollut pelaamassa, olisin halunnut olla. Bowserin päihittämisen jälkeen alkanut pelin toinen vaihe imaisi minut mukaan raivokkaaseen kuujahtiin.
Siinä vaiheessa kuiden pakollinen etsiminen muuttui vapaaehtoisvoimin tehtynä jonkinlaiseksi intohimoksi ja kenttien tutkiminen alkoi kiinnostaa ihan toisella tapaa. Cappyn hyppelymekaniikat alkoi olemaan myös paremmin hanskassa, jotka avasi reittejä uusiin paikkoihin eikä enää ollut tarvetta kiertää jokaista vähän korkeampaa estettä tai pidempää kuilua. Kentistä myös näkee, että Odysseytä tehdessä on selkeästi ajateltu myös speedrunnaajia tavallisten perttien lisäksi.
Pelin sain lopputeksteistä seuraavaan "päätökseen", jota lähdin hakemaan sen jälkeen kun sain 600 kuuta kerättyä täyteen. Viimeinen kenttä oli aika, miten sen nyt sanoisi, hermoja raastava. Seuraava etappi lienisi 100%:n läpäisy keräämällä loput puuttuvat kuut ja liilat kolikot, mutta luulen etten niitä kaikkia tule koskaan löytämään ilman guideja. Se olisi todennäköisesti aikamoinen kirosanojen ja pelituntien savotta. Ainakin osa niistä taidevinkeistä oli aika kryptisen oloisia ja lopussa esiintyvät haasteet hankalan tuntuisia. Katsotaan nyt miten sitä innostuu jatkamaan. (Tätä rapsaa pari päivää kirjoittaessa olen päässyt jo lähes seitsemäänsataan kuuhun, asia siis etenee edelleen hiljalleen)
Loppufiilarini ovat sellaiset, että Odyssey oli vallan erinomainen. Cappy on ihan paras feature niin kykyjen rosvoamisen kannalta kuin liikkumisen monipuolistumistakin ajatellen. Cappyn kanssa Marion ohjaaminen vaan oli hauskempaa kuin koskaan ja pelillisesti kaikki tuntuu olevan muutenkin Odysseyksessa hyvin kohdallaan. Njoo, haastetta alkaa löytymään vasta loppupuolella ja ne heiluttelukontrollit oli vähän turhia, mutta eivät onneksi ole kovin pakollisia. Juuri muuta valittamisen aihetta en päähäni vaan tästä saa. Toivottavasti Odyssey saa Galaxyn tapaan jatko-osan, sillä juuri tällä hetkellä on jotenkin vaikea edes kuvitella enää uutta Mario-peliä ilman cappycontrolleja.
Odyssey onnistui olemaan uusi kunniakas Mario-peli ja kamppailee Breath of the Wildin kanssa omalta osaltani vuoden peli -tittelistä. Toivottavasti saa ensi vuoden(?) Metroid Prime 4 vastaavanlaisen käsittelyn. Ainakin uskoni Nintendoon on tällä hetkellä korkeammalla kuin aikoihin, ehkä jopa korkeammalla kuin koskaan. Päätän tekstini arvokkaaseen ja syvään nipponilaiseen kumarrukseen.
Kuvat lainattu täältä.
