Ensimmäisen Hotline Miamin pelasin aikanaan kovasti tykäten, mutta se harmi kyllä loppui lyhyydestä johtuen turhan nopeasti. Onneksi kaikkea enemmän tuova jatko-osa tuli jo vuonna 2015, josta lisää nyt, kun sen sain juuri vihdoin ja viimein pelattua pois alta.
Hotline Miami oli vuonna 2012 jossain määrin aika yllättävä tapaus. Ainakin itselle. Se ei äkkiseltään näyttänyt kovinkaan erikoiselta, mutta paljastui olemaan enemmän mitä silmämääräisesti näytti. Hotline Miami näytti ulkoisesti miltein ysärin sharewarepeleiltä, mutta sisältö ja soundtrack oli ulkokuoren karuudesta poiketen melko kovaa kamaa.
Hotline Miami 2 oli (onneksi) edelleen sitä samaa kuin ensimmäinenkin. Tykki soundtrack ja rujo, mutta värikäs ulkokuori, jota siivittää äärimmäisen nopea ja armoton toiminta. Toiminta itsessään on simppeliä, mutta kovan haasteen vuoksi on pakko harrastaa pienimuotoista aivotyötä taktikoinnin kanssa ja usein myös ihan rehellistä jumppaamista yrityksen ja erehdyksen kesken.
Peluu on siis todella nopeatempoista ja kuolemia tulee liukuhihnalta, mutta uudelleenyritys kuolemisen jälkeen on aina vain napinpainalluksen päässä. Meininki on sangen väkivaltaista ja happoista, eikä juoni ole kovin selkeä, mutta pelattavuus on lähes timanttista. Pelihahmot ei ole supersankareita, vaan pari, yleensä jopa yksi osuma vähän aseesta riippuen, riittää viemään hengen. Tästä johtuen pelaaminen usein on ramboilun sijaan hirveän varovaista juustoilua kulmien ja ovien kanssa kikkaillen, mutta ei sekään tästä silti helppoa matkaa tee.
Kagosessa selkeimmät uudistukset on kikkakentät, joissa ei sallita aseenvaihtoa tai sitten pitää pärjätä ihan pelkällä lähitaistelulla. Jossain vaiheessa ohjattiin jopa kahta hahmoa samanaikaisesti. Ei siis mitään järin mullistavaa ja pelillisesti se on edelleen ehtaa ykköstä ja hyvä niin, mutta nuo tavallisista poikkeavat kikkakentät antaa uusilla säännöillään ihan mukavaa ja sopivan turhauttavaa vaihtelua muuten jo tuttuun kaavaan.
Steamin pelikello näytti pelin päätteeksi viittä tuntia, mutta se tuntui minusta kuitenkin pidemmältä ajalta. Ehkä vaikeuden vuoksi, kun joitain kenttiä piti yrittää hinkata monta kertaa uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran uudestaan, kun usein kentän loppupuolella jonkun huolimattomuusvirheen takia takavasemmalta hyökkäävän koiran, tai sitten tajuamatta jääneen ikkunan vuoksi kenttä päättyi taas jälleen kerran äkkikuolemiseen, joka tiesi turhautumisen vuoksi lisää hätäilyä ja yliyrittämistä seuraaville yrityksille. Mutta mikä tärkeintä, vaikka viholliset ja ovet käyttäytyykin joskus keskenään vähän arvaamattomasti, kuolemat tuntui kuitenkin yleensä omilta virheiltä ja syyttää sai itseään pelin sijaan. Nämä on jotenkin positiivisella tavalla turhauttavia pelejä.
Vaikka en periaatteessa olekaan ihan suoraan Hotline Miamien soundtrackien biisien kohderyhmää puhtaassa kuuntelumielessä, on silti pakko arvostaa kappalevalikoimaa ja niiden sopivuutta näihin peleihin. Muutamat biisit oli kuitenkin sellaisia mitä kuuntelisin (ja olen kuunnellutkin useaan otteeseen) ihan ilman peliäkin, kuten Carpenter Brutin Roller Mobster, joka on yksinkertaisesti nostettava erikseen esille. Äärettömän kova ralli.
Hyvä että tämä jatko-osa oli niin ensimmäisen kaltainen, tarjoten kuitenkin kaikkea vähän enemmän. Mahdolliseen kolmoiseen toivoisin ehkä kuitenkin jotain radikaalimpaa muutosta muodossa tai toisessa. Oli hyvä peli ja hyvä jatko-osa, sain tästä potkua palata ykköseenkin uudestaan.
