Tämä on retropeliblogina alkanut, mutta ajan myötä muovautunut kaikkien aikakausien kattavaksi pelipäiväkirjablogikseni. Motivoinnin ylläpitämiseksi kesken jääneistä peleistä raportointi kielletty. Vanhempia pelejä koskevissa jutuissa saattaapi olla spoilereita, mutta yritän välttää niitä yhtään uudempien kanssa. Huonoa suomea on sentään kaikissa.
maanantai 26. marraskuuta 2018
[PS1] Final Fantasy IX (2000)
Ensin seuraa paljastus - tämä oli ensimmäinen läpipelaamani Final Fantasy -peli, siinä missä moni on jäänyt aikojen saatossa kesken. Todennäköisesti FFIX teki minun näkökulmastani jotain oikein, vaikka kyllähän se hyvin perinteikäs juurilleen oli, niin hyvässä kuin pahassakin.
FFIX alkaa ihan riittävän mielenkiintoisesti, mutta kuitenkin hitaanlaisesti. Hahmoihin tutustutaan pikkuhiljaa eikä juoni ei temponut minua ihan täysillä mukaan alussa eikä oikeastaan missään vaiheessa myöhemminkään, vaikka tapahtumia seurasinkin ihan läpi pelin pienellä mielenkiinnolla. Vain ilman suurempaa koukkua.
Toimivampi juttu minulle oli kiinnostavat hahmot ja fantasiamainen maailma. Päähenkilö Zidane oli kyllä niin perinteinen yli-itsevarmasti machomainen, mutta hyväsydäminen teini ja Garnet oli se perinteikäs prinsessa, mutta heidän keskinäinen kemia kuitenkin toimi minulle riittävästi menemättä juustoiseksi. Steiner oli kaikessa koomisuudessaan hupaisa Garnerin tosikkomaisena henkivartijana ja mysteeriksi jääneestä runsaan ruokahalun omaavasta Quinan olennosta tykkäsin myös, Vivi oli silti suloisuudessaan ehdoton hahmokaartin suosikkini. Yksi mieleenjäävimpiä tyyppejä aikoihin. Ainoastaan kyyninen Amarant jäi minulle vähän auki, enkä saanut siitä oikein mitään irti.
Kaikenkaikkiaan hahmot toimi minusta keskenään hyvin ja tykkäsin tästä maailmasta tapahtumineen. Yksi iso miinus oli pahikset, sillä niihin en saanut Amarantin lailla oikein mitään tunnesidettä. Pääpahis ei vain ollut minusta kovin kiinnostava hahmo, eikä lopputaistelu ollut sen kummempi.
FFIX oli paikoin hauska ja välillä koskettavakin, joudun myöntämään jopa herkistyneeni parisen kertaa. Random encounterit poislukien tämän pelaaminen oli kivaa ja kiinnostavaa eikä Nobuo Uematsun kauniista soundtrackistakaan ole tietenkään mitään pahaa sanottavaa. Kiitän myös pelin sopivaa helppoutta, sillä ylimääräiseen grindaamiseen ei ollut kertaakaan onneksi tarvetta.
Sanottakoon että FFIX palautti pitkästä aikaa uskoni tähän genreen ja aloin himoitsemaan nyt muitakin FF-pelejä, mutta niiden aikaavievyyden takia ei niiden aloittaminen tunnu koskaan ihan niin yksinkertaiselta.