Mega Man 9:ssä on kyse paluusta juurille, tarkalleen ottaen niinkin kauas kuin vuoteen 1988, jolloin Mega Man 2 ilmestyi Japanissa.
Ysillä on eniten yhteistä tuohon kultaiseen kakkososaan, jolloin megis ei osaa vielä liukua eikä chargekaan busterissa onnistu. Ykkösen "virheistä" tai viimeistelemättömyydestä oli otettu silloin opiksi ja kakkonen jäikin monien mielestä parhaaksi sarjan peliksi. Juuri siitä pelistä ammentaa sisältönsä tämä yhdeksäs osa.
Ysissä mennään pelattavuuden ohella niin perusasioiden äärelle kuin mahdollista ja toki myös audiovisuaalisestikin. Tämä näyttää, kuulostaa ja tuntuu aivan kuin erinomaiselta NES-peliltä. Lisänä on toki joitain nykyaikaisia lisiä, kuten achievementit ja (ugh) dlc:t. Ehkä huomionarvoista on myös se, että tässä Mega Man sai viimein ensimmäisen naispuolisen bossin, Splash Womanin.
Haastekäyrä on mallinnettu myös wanhoja silmälläpitäen, nimittäin välillä tuli turpaan niin että soi. Vaikeustaso tuntui kuitenkin kauttaaltaan sopivalta ja tasapainoisen tuntuiselta, vaikea se oli, mutta ei liian. Pelin 8 perusbossia kaatui aika rivakasti parin päivän satunnaisella pelaamisella, Wilyn leveleihin meni kenties suunnilleen saman verran lisää aikaa ja kolmiosainen loppubossi otti vielä oman aikansa, kun kaikki energiatankit olin mennyt tuhlaamaan aikaisempiin Wilylevelien päättäviin bosseihin eikä itse Dr. Wilyyn jäänytkään enää yhtään.
Tietenkin ennen Wilyn kimppuun käymistä piti jokaisen game overin jälkeen taistella tiensä läpi sen klassisen huoneen, missä on teleportit pelin jokaisen perusbossin luokse uusintamittelöä varten. Koska Wilyn kolmiosainen kukistaminen ilman energiatankkeja vaati aika turkasen monta harjoittelukertaa, niin tuo kyseinen teleporttihuonekin muuttui pikkuhiljaa vain hidasteeksi haasteen sijaan. Aikaa meni, mutta lopulta se palkinto sieltä tuli loppunäytöksen muodossa, jossa oltiin otettu hauskasti huomioon aiemmat NES:n kuusi peliä.
Capcomin tyylitajua (katsokaa nyt tuota coveriakin) ja rohkeutta on pakko ihailla, wanhanmallisen Mega Manin tekeminen vuonna 2008 tuntuu näin jälkikäteen melko rohkealta teolta. Mielikuvani mukaan indiebuumi oli tuolloin vielä aluillaan ennenkuin se vasta vuosi pari myöhemmin alkoi kasvaa räjähdysmäisesti tuoden nostalgiset ja nostalgisen näköiset pelit takaisin.
Jos ei ensimmäiset Mega Manit jotakuta nappaa niin sitten ei tämänkään pitäisi. Minä kuitenkin otan lakin pois päästä ja kumarran ääneti syvään kunnioittaen, Mega Man 9 oli retroviboissaan ainakin ysin arvoinen suoritus, nostalgiaa parhaimmillaan!
