Eviternity on megawadi Doom 2:lle, joka kasaa Doomin 25-vuotis synttäreiden kunniaksi 32 uutta leveliä kuuteen episodiin jaettuna. Pelattavaa riittää useiksi tunneiksi eikä haasteessa todellakaan pihistellä.
Eviternity ei ole total conversion modi, vaan sen pääasiallinen juttu on uudet levelit uusilla tekstuureilla. Se on siis lähes silkkaa Doom 2:sta pienillä muokkauksilla höystettynä. Sitä voisi ajatella vähänkuin wanhan ajan isona lisälevynä. Uusia aseita ei ole, mutta joistain vihollisista nähdään uudenlaisia variaatioita.
Levelit ovat Eviternityn pihvi ja ne onkin kaikenkaikkiaan hyvin onnistuneita. Ne on suurimmilta osin hauskoja pelata ja Doom-mittapuullakin todella komeita. Vaihtelua on riittävästi ja jotkut tasot on jo välillä melkein turhankin isoja. Doomimaisesti suunta ei ole aina vain eteenpäin, sillä aina ei välittömästi ole ihan täysin selvää mihin suuntaan pitää edetä, sillä nappularallit saattavat aukoa reittejä ties minne. Yleensä kuitenkin oikea tie löytyy enintään pienellä etsimisellä ja viimeistään jostain kurkistavat uudet järjettömät vihollislaumat antavat osviittaa kuin sanoen, että "tule tännepäin vaan". Jos jotain tästä päällimäisenä jäi mieleen, niin vihollisia tässä ainakin on ihan hirvittävät määrät.
Välillä tässä löytää itsensä 2016 Doomin kaltaisista suljetuista areenoista ja välillä pelaaja yllätetään avoimemmissa tilanteissa housut kintuissa ansamaisesti, jolloin tietä eteenpäin pitää hakea yht'äkkiä jokapuolelta rynnivien vihollislaumojen takaa. Ansoja, niitä nimittäin riittää. Aina kun jotain nappia pitää painaa, on varauduttava siihen että jostain aukeavan salaoven takaa saattaa tulla hirviöpataljoona kimppuun. Kuulostaa väsyttävältä, mutta ei onneksi kuitenkaan ollut sitä kuin ehkä hyvin harvoin. Laajojen kenttien takia sitä joutoaikaa ja varusteiden keräilyä on myös paljon mukana.
 |
Näin rempseä aloitus on viidennellä episodilla. Kyseinen leveli otti monesti luulit pois.
Tosi magee kenttä kaikintavoin. |
Eviternity oli ainakin ultra-violencella melko vaikea. Savettamista ja loadaamista joutui kenttien sisällä harjoittamaan aikalailla. Vaikeustaso lähti ihan maltillisesta nousemaan aika pian ja muutamia lähes mahdottoman oloisiakin tilanteita tuli vastaan, niinkuin tietysti pitääkin. Niistä selviäminen kun on aina niin kovin palkitsevaa. Vaikkakin tässä se palkinto usein on hetken joutoajan jälkeen uusi paniikkikohtaaminen mistä taas selviää henkihieverissä seuraavaan. No, kuka tykkää mistäkin, kyllä minä ainakin tykkäsin tästä. Kentät oli hyvin rytmitettyjä ja komeasti rakennettuja. Muutamassa kentässä nappularallittelu ja reitin etsiminen ehkä vähän tympäännytti hetkeksi, mutta kokonaisuus on ehdottomasti plussan puolella. Ihan ilolla tämän parissa sen (täysin puhtaasti arvioiden) kymmentuntisen vietti.
