Oblivionilla oli kunnia jatkaa Elder Scrolls-sarjaa Morrowindin jälkeen ja millainen jatko sieltä tulikaan? Voi pojat, kysynpähän vaan, miksi pelaan tätä ensimmäistä kertaa kymmenen vuotta myöhässä?
Kuten Morrowindiakin aikanaan, Oblivionia olen myös totta puhuakseni joskus pikaisesti kokeillut aiemminkin, mutta en koskaan tosissani sitä kuitenkaan sitten pelannut, enkä yhtään osaa sanoa miksi. Nyt kun annoin tälle tällä kertaa pikkusormen, niin se veikin heti koko käden, innostuin Oblivionista saman tien oikein toden teolla.
Pääjuoni oli ihan riittävän mielenkiintoinen, vaikkei omaperäisyyden palkintoja lunastetakaan. Cyrodiilin kuningas tapetaan, mutta kenen toimesta? Kunkun linnaan hyökätään ja hän tapaa pakomatkallaan sattumalta ennalta tuntemattoman, arvoisan pelaajahahmomme, jonka tämä tunnistaa vastikään nähdystä näystään. Patrick Stewardin esittämä kunkku uskoo tämän olevan jonkin sortin enne ja luovuttaa epätoivon hetkenä juuri ennen kuolemaansa Kuninkaiden Amuletin pelaajan haltuun, jotta tämä kiikuttaisi sen salaa hänen perilliselleen, jonka olemassaoloa kenelläkään ei ollut aavistusta, jotta tästä voitaisiin leipoa tuore hallitsija. Tehtävää hankaloittamaan maailmaan avautuu mystisiä portteja vieraasta maailmasta, joista vilisee vihamielisiä mörköjä kiusaamaan kuningaskuntaa. Kuka tai mikä taho tapahtumien takana onkaan, se selviää peliä pelaamalla.
Hahmokseni valikoitui "yllättäen" kissamainen Khajit-rodun edustaja, enimmäkseen jousipyssyyn turvautuva hiiviskelijä. Morrowindin ja Skyrimin olen pelannut Wood Elfillä, mutta skillien ja asetaitojen painotukset olivat samat niissäkin, pitäisi varmaan joskus poiketa kaavasta. Ehkä seuraavassa mahdollisessa Skyrimin pelikerrassa sitten, sillä kuitenkin hyvin todennäköisesti seuraavan uuden, joskus tulevaisuudessa ilmestyvän Elder Scroll VI:n pelaan myös hiiviskellen, varjoista kaukaa bowittaen, sillä onhan se nyt vaan niin kivaa.
 |
| Kissat näkevät pimeässä |
Noin 50h paikkeilla sain siis itse pääjuonen päätökseen. Sitä ennen olin saavuttanut korkeimman rankin kahdessa pääkillassa, Fighters Guildissa ja Mages Guildissa, sekä tehnyt reilusti sivutehtäviä kaikkialla Cyrodiilissä. Olin pelannut hyviksenä jättäen lainrikkomiset minimiin, mutta nyt kuitenkin riitti hyvistely ja oli vihdoin aika tehdä jotain jännää. Dark Brotherhoodin salamurhauskilta ottikin minut ilolla tummiin riveihinsä ja näinpä maailman pelastamisen jälkeen vedin mustat hiiviskelytrikoot päälle ja murhasin rahaa vastaan ketä vain pyydetään, ilman kysymyksiä.
Dark Brotherhood -killan vaiheet oli etenkin juonellisesti kiinnostavampia kuin noiden kahden muun pelaamani, salamurhaporukassa ehti tapahtua kaikennäköistä epämiellyttävää ja yllättävää. Muista killoista ainakin Thieves Guild jäi vielä pelaamatta, mutta jätin sen nyt sen kortin kokonaan katsomatta, kun en heitä missään vaiheessa tarkoituksella etsinyt enkä vahingossakaan löytänyt. En varsinaisesti vielä tässä reippaan 55h jälkeenkään Oblivioniin ollut kyllästynyt, mutta ajattelin pitää kuitenkin taukoa ja pelata jotain muuta välillä, sillä olihan kieltämättä se kaikkein suurin palo ehtinyt jo hiipua. Lisäreitä en myöskään tässä ehtinyt vielä pelata, mutta uskoisin vahvasti että ainakin Shiverin Islesin tulen vielä pelaamaan myöhemmin.
Cyrodiilin maailma oli kaunis paikka, sen maisemat ovat jylhiä ja metsät vehreitä. Niin nätti kuin se onkin, niin sitä vaivaa myös tietynlainen geneerisyys, joka korostuu etenkin näin Morrowindin jälkeen. Oblivion on erittäin perinteistä keskiaikafantsua. Poissa on Morrowindin erikoinen ja vaihteleva maailma, jossa kaupungit ovat oikeasti omanlaisiaan ja asukasrotujensa muovaamia. Oblivionissa asuu toki edelleen rodultaan kaikenkarvaista turriaista, mutta se ei näy itse maailmasta, alueista tai rakennuksista oikein millään tavalla. Tarkennan vielä, etten minä tätä isona miinuksena pitänyt missään vaiheessa peliä, mutta jonkinlaisena negatiivisena huomiona oli tämä pakko mainita kuitenkin. Ehkä tämä ei myöskään kaikkia edes häiritse.
Toisesta maailmasta avautuneet Oblivionin portaalit ovat maisemissa eeppisen uhkaavia, mutta maailma niiden toisella puolen on kovin tympeä. En tykännyt niissä vierailemisesta, mutta onneksi pakollisia retkiä niihin ei usein tarvinnut tehdä. Pakollisten visiittien lisäksi kävin pari sattumanvaraista portaalia vapaaehtoisesti läpi muuten vain katsomassa, että olisiko niissä sitten kuitenkin jotain siistiä, mutta ei. Harmi sinällään, potentiaalia olisi näissä ollut enemmänkin.
Morrowind oli aika hc, hyvä, mutta kuitenkin vähän liikaa minulle. Oblivion oli omaan makuun paljon miellyttävämpi peli monella tapaa ja rankkaisin sen tällä hetkellä jopa parhaaksi Elder Scrollsiksi kirjoissani. Se ei ollut virheetön tuotos lähimaillakaan, mutta kuitenkin peli, joka liimasi minut noin kolmeksi viikoksi äärelleen. Ja kun edes harkitsin tämän pelaamisen lopettamista, niin tyhjä olo valtasi mielen, mitä minä sitten teen? Joistain hölmöistä ominaisuuksista huolimatta, oli tämä vaan yksinkertaisesti todella hyvä.
Oblivion "tyhmensi" tai ainakin suoraviivaisti sarjaa Morrowindin jälkeen ja Skyrim jatkoi siitä vielä pidemmälle. Sen mitä julkaisun aikaan pelaamastani Skyrimistä muistan, niin todella hyvä peli sekin oli, mutta veti kuitenkin jo minunkin makuun liikaa mutkia suoraksi. Oblivion on vähän sellainen välimalli, mitä siltä toivoinkin. Maailma ei ole enää läheskään niin julma paikka, löytyy vapaasti käytettävä pikamatkustus ja kädestäkin hieman pidellään. Jotkut tykkää, toiset ei. Kuten arvata saattaa, netistä löytyy kiinnostuneille aiheesta vääntöä, kinastelua ja vertailua riittämiin. Itse tykkäsin Oblivionin tuomista muutoksista suurimmaksi osaksi. Tärkeimmät kiitokset ansaitsee ragdoll-fysiikan värittämä fyysisempi taistelu, joka myös ohilyöntien puuttuessa on nyt vähemmän hölmöä huitomista. Lisäksi keskusteluja on luojan kiitos tiivistetty reilulla kädellä, eikä niitä tärkeitä keskusteluaiheita tarvitse enää etsiä sieltä älyttömän kuonamäärän keskeltä. Onhan tämä toki graafisestikin todella suuri harppaus eteenpäin ja keskustelujen ääninäyttely on hyvä juttu myös.
Muutoksista suurin lapsus tehtiin maailman skaalauksessa pelaajan levelin mukaan. Minulle ongelma ei ollut varsinaisesti skaalaaminen ajatuksena, vaan sen tökerö toteutus. Omaksi yllätykseksenikin oli vaihteeksi yllättävän kiva että pystyi menemään minne vain ja milloin vain, kaikkialla oli aina tekemistä tasosta riippumatta, jolloin eteneminen ja maailmaan tutustuminen oli hyvin vapaata. Ongelmaksi muodostui pelaajan levelointi, joka ei tunnu palkinnolta niinkuin pitäisi, vaan lähinnä rangaistukselta. Sillä kun pelaaja tienaa levelin, peli muuttuu vaikeammaksi: viholliset ovat kovempia ja ylläpitävät välittömästi kovempaa kamaa. Pelaajan pitää itse ottaa etu kiinni uusien varusteiden myötä ja etenkin alussa liian nopeasti levelointi asettaa helposti seinän vastaan, kun ei meinaa pärjätä enää kenellekään. Totesin tämän kantapään kautta ja aloitin alusta tuoreella hahmolla. Tässä joutuu säästelemään levelejä koko pelin ajan ja leveloinkin vain silloin, kun tuntui että nyt voisi olla turvallista ottaa leveli tai pari ilman että putoaa damagekelkasta.
Modit varmasti tuovat pelastuksen niin tähän levelointiongelmaan kuin moneen muuhunkin (katson sinua kökkö UI, joka tuntuu olevan sarjan vakio), mutta pelasin tarkoituksella ainoastaan Unofficial Oblivion Patchin kera, joka vain korjaa järkyttävän määrän bugeja.
Kaikenkaikkiaan ja pienistä harmeista huolimatta, tykkäsin tästä todella paljon. Oblivion oli yllärisikahyvä jonka maailmaan koukutuin enemmän kuin uskalsin pelätäkään. Mutta kaikkea aikansa ja seuraavaksi jotain muuta välillä.
