Doom 4:n sijaan tuli ihan vain Doom. En sinällään pidä tästä tavasta että nimetään uusi tuote täysin samaksi kuin jokin vanha, mutta annettakoon anteeksi, kun peli kerran oli näinkin hyvä ja alkuperäistä kunnioittava.
Vuoden 2016 Doom on kokenut uudistuksensa, mutta on kuitenkin edelleen tunnistettavissa Doom-sarjan peliksi, Doom 3:lla kun aikanaan oli tämän asian kanssa pienet kompastelunsa. Kauhu on edelleen toki teemallisesti mukana, mutta pelillisesti luojan kiitos jätetty taka-alalle. Nyt on keskitytty taas räiskintään ja sitä tukeviin elementteihin, fikkarilla ei enää tarvitse osoitella eikä sen pattereita latailla.
Doom 2016 on liittoutuma vanhan liiton ja uudemman näkemyksen räiskintää. Lisäenergiaa ei saa kulman takana huohottamalla, aseita ei tarvitse ladata ja kaikki mahdolliset pyssytkin mahtuvat olemaan samanaikaisesti mukana. Vanhanmallista turpafestaria on piristetty tietenkin nykyaikaisella liikkumisella, mutta myös lisäksi esimerkiksi kaikenlaisen roinan keräilyllä, joilla voi parannella omia kykyjä ja aseita. Ennen pelin pelaamista olin aika valmis tuomitsemaan nämä kykypisteilllä avattavat ominaisuudet täysin turhana elementtinä Doom-peliin, mutta onneksi olin väärässä ja tykästyinkin näihin täysillä.
Pelin flow on taistelutilanteissä miellyttävän jatkuvaliikkeinen, sillä reitti takaa vedetään usein kiinni ja pelaaja jää hyvin aggressiivisten vihollisten kanssa samalle "areenalle" ilman turvallisen pakoreitin mahdollisuutta. Doomin pelaaminen toikin minulle paikottain vahvasti mieleen viime vuosikymmenellä ilmestyneen Painkillerin.
Pelasin Doomini Ultra-Violencella ja se tuntuikin olevan aika sopivan oloinen vaikeustaso ensimmäiselle kierrokselle. Kuolemia tuli eikä peli tuntunut ainakaan minulle liian helpolta, muttei liian vaikealtakaan. Voisin helposti kuvitella pelaavani tämän uudestaan vielä astetta tiukemmalla tasolla samantien uudestaan, jos ei vaan olisi n+1 muuta peliä jonossa odottamassa omaa vuoroaan.
Uudistunut Doom jätti kaikenkaikkiaan todella hyvän fiiliksen. Vanhaa peliä oli uudistettu juuri oikein ja pelattavuus oli viimeisen päälle miellyttävää. Peukutukset myös Mick Gordonille todella rokkaavasta soundtrackistä, jonka kappalevalikoimasta oma suosikkini lieni massiivisesti jyräävä BFG Division.
Alkuun tunsin Doomista hieman pettyneitä fiiliksiä ja peli vaikutti jopa tylsältä, enkä osaa oikein tarkentaa miksi. Parin ensimmäisen levelin jälkeen kuitenkin löysin kuin salaman iskusta yhteisen sävelen tämän kanssa ja sen jälkeen pelaaminen olikin yhtä hurmiota.
Olihan tässsä juonikin, mutta sen yksityiskohdat meni täysin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Myöskään moninpelille en ole ainakaan vielä antanut mahdollisuutta, ja karttaeditori yhteisön tekemine mappeineen on samaten kokematta. Ainakin custom mappivalikoimaa tulen mahdollisesti jossain vaiheessa käymään läpi ja katsomaan mitä kaikkea sieltä löytyykään.
Toivon TODELLA, että tämä saisi lisää virallista yksinpelisisältöä tulevaisuudessa uusien episodien muodossa. id Software on palannut ja DOOM elää taas.
