Taas Keeniä ja tällä kertaa tutustuin siihen ihka ensimmäiseen osaan.
Ja joo, eihän se kovin hyvä ollut. Ilmeisesti tämä on aikanaan ollut jotain mageeta ja edistyksellistä PC:llä, mutta se ei kuitenkaan ole vanhentunut kovinkaan arvokkaasti.
Ensimmäinen Keen ei paljoa eronnut siitä minulle aiemminkin tutusta, neljännestä osasta, muutenkuin että kaikki on paljon valjumpaa. Siinä missä nelosta pelasi edelleenkin sinällään ihan mielellään, niin tämän kanssa oli hankalempaa pitää motivaatiota yllä. Tulipahan kuitenkin pikkuhiljaa kenttä kentältä loppuun asti pelattua ja aukko sivistyksessä paikattua. Onneksi tämä oli sentään aika lyhyt.
Pelattava kenttä valitaan tässäkin yläilmakuvakulmasta ja ikoninen pomppukeppikin oli yllätyksekseni mukana, vaikkei se ihan heti alussa itemiarsenaaliin kuulunutkaan. Tympeän grafiikan ja ärsyttävät äänet olisin vielä kestänyt, mutta täysin mielenkiinnottomat kentät oli hankalempia sulattaa.
Onhan Commander Keen saattanut olla tietokoneen tasohyppelypeliksi aikanaan teknisesti edistyksellinen, mutta eräälle Nintendon kasibittiselle pelikoneelle oli tämän ilmestymiseen mennessä tullut esim. Super Marioita kolme peliä, Mega Maniakin oli tullut jo kolme osaa, samaten Castlevaniaa, lisäksi pari Ninja Gaidenia, Duck Tales, Contra ja Chip 'n Dale, näin muutamia mainitakseni. Ei tämä tasohyppelypelinä tai pelaamisen hauskuudessa minusta oikein pärjää millekään näistä.
Klassiset Super Mario 3 ja Mega Man 2 oli molemmat nähneet päivänvalonsa kuitenkin jo vuoden 1988 puolella, noin paria vuotta aikaisemmin ja ovat peleinä monin verroin parempia sekä graafisesti miellyttävämmän näköisiä (ainakin nykysilmin katsottuna). Leveleiden tai pelattavuuden paremmuuden vertaamiseen en viitsi edes lähteä. Siksi on jotenkin hankala näin nykyään kuvitella, miksi Keen siitä huolimatta menestyi ja Apogee nauroi matkalla pankkiin id Software kainalossaan. Ilmeisesti PC:llä ei juuri tasohyppelypelejä ollut ja niille oli kysyntää.
Nojoo, myönnettäköön että eihän ne Keenin myyntimäärät nyt tietenkään olleet ihan Marion tasoisiakaan, mutta tuotti kuitenkin useita kymmeniä tuhansia dollareita kuukausittain, rutkasti enemmän mitä mikään muu peli Apogeella aiemmin.
Hienoahan se tietysti on että Keen menestyi ja tuotti tekijöilleen pätäkkää, jolloin muuan John Carmack ja John Romero pysyivät lestissään ja tekivät myöhemmin mitä tekivät.
Vaikka tämän pelaaminen ei järin riemukasta ollutkaan, niin silti jostain syystä haluaisin edelleen jatkaa Keenin parissa. Ehkä saan joskus koko sarjan pelattua, kuka tietää, nyt on kaksi kahdeksasta nähty.
