Syntisessä SiNissä olisin suuresti kaivannut Half-Lifen tapaan mykkää päähahmoa. Ritual yrittää tässä toistaa Dukesta tuttua aukomista suulaalla kovanaamahahmolla, mutta liian myöhään ja tökerösti, Bladen ja muiden päälliköinti otti pelin aikana kovasti voimille.
SiN. Voi SiN. Demo kun tästä tuli aikoinaan levitykseen, niin olin pitkään leuka lattiassa ja ällikällä lyöty monin tavoin. Tämä kyseinen yhden kentän pituinen demo teki nimittäin minuun todella kovan vaikutuksen. Grafiikka oli Voodoolla kiihdytettynä uskomattoman siistiä, osumakohdat teki peluusta taktisempaa ja pelattavana oleva helikopterin minigunilla tykittämisen päätteeksi alkava pankkiryöstökenttä oli jotain lähes ennennäkemätöntä. SiN vaikutti demonsa perusteella juuri sillä hetkellä olevan ainakin minulle uusi fps-genren merkkiteos. Kavereiden kanssa sitä demoa pelattiin uudestaan ja uudestaan moneen kertaan läpi, ihmetellen miten se tekniikka vaan kehittyy ja pelit kovenee, mutta merkkiteosta siitä ei sitten kuitenkaan tullut. Sen tittelin otti, kuten kaikki tietää, Half-Life.
Kun virallinen versio ilmestyi kauppoihin, kävi ilmi että se oli julkaistu pahasti bugisena ja demosta tuttu pelin ensimmäinen kenttä oli tyyliin pelin paras. Arvostelut eivät sitä mairitelleet, vaan tuomitsivat sen olemaan loppujenlopuksi aika keskinkertainen peli. Kovasti odotettu Half-Life ilmeisesti olikin myös syy siihen, miksi SiN julkaistiin paniikinomaisesti kiirellä ja bugisena joulumarkkinoille. Kun Halffis saapui hieman myöhemmin kauppoihin, jäi SiN myynneissä ja arvostelumenestyksessä rumasti Gordon Freemanin jalkoihin.
Olin silloin lievästi negatiivisista arvosteluista harmissani, sillä olin odottanut SiN:ltä vaikka mitä. Siltikin kyseinen peli jaksoi minua edelleen kiinnostella ja se sama uteliaisuus oli kantanut jopa ihan tänne vuoteen 2018 asti. Nyt kun sen vihdoin ja viimein otin peluuseen, niin onhan siinä valitettavasti laadullisesti valovuosi eroa Halffikseen. Tulihan se pettymys sieltä viimeinkin, mutta olihan se toki odotettavissakin.
SiN ei ollut niin huono, että se olisi jollain tapaa jo hyvä tai menisi camp-huumorista, eikä se ollut pökerryttävän huono, vaan se oli tylsästi juurikin hyvin keskinkertainen peli, josta on vaikea keksiä mitään kovin positiivista. Nillitys kun sentään on helppoa, niin annan palaa: Aseissa ei juuri munaa ole, tarkat ja tappavat tarkk'ampujaviholliset raivostuttavat uskomattomasti, kenttäsuunnittelu ei kehuja ansaitse sekään ja etenkin vesiosuudet on todella turhauttavia, musiikki on mitäänsanomatonta, juoni hahmoineen on meh ja kaikenlaista pientä nipottamista ja ärsytystä on sielä täälä. Jos jotain, niin graafisesti tämä sentään on aikaisekseen ihan pätevä eikä erilliset osumakohdatkaan olleet vielä siihen aikaan niin yleisiä.
Olen tätä niin kauan halunnut pelata, että olisi ollut sääli jättää se vaiheeseenkaan, tulipahan puoliväkisin pelattua tämäkin läpi. Kun valitin vähän aikaa sitten RTCW:n keskinkertaisuudesta, niin tämä oli kyllä vielä kaksin verroin pahempi tapaus. Kenttiäkin oli jopa karvan yli kolmekymmentä, mikä sai etenkin alkupuolella aikaan tunteen, ettei tämä tule loppumaan ikinä. Kuukauden verran tätä pelasinkin pienissä erissä kerrallaan.
Ehkä minussa on masokistin piirteitä, sillä muuten tämä ei ehkä ole selitettävissä enkä yhtään osaa selittää tätä muulla tavoin, mutta haluaisin pelata tämän Wages of Sin -lisälevynkin. Heti putkeen se ei tosin tule kuuloonkaan, vaikka emopeliä parempi kampanja pitäisi siinä ollakin. Tahdon nyt olla ainakin hetken synneistä vapaa. Kiitti mulle riitti tältä erää, mutta pidetään Wages of Sin korvan takana.
