Edmund McMillenin nimeä hyvien pelien creditseissä ei voine pitää enää kenenkään mielestä sattumana. Makuasiat toki sikseen, eikä miehen pelit tietenkään ihan kaikille uppoa, mutta suksee on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut melkoista. Hänellä on ilmeisen hyvä putki päällä pelinteon saralla, joka käsittää esimerkiksi semmoisia nimiä kuin Super Meat Boy, The Binding of Isaac ja nyt viimeisimpänä The End is Nigh.
The End is Nigh seuraa selkeästi lihapojan jalanjäljissä, ollen äärettömän haastava, mutta pohjimmiltaan hyvin simppeli 2d-tasohyppely. Vastaavia pelejähän on toki jo olemassa pilvin pimein, eikä tämä yritä pyörää uudestaan turhaan keksiä, mutta tuotoksen viimeistely, pelattavuus, ulkoasu ja tietenkin levelit on yhdistelmänä harvinaisen maukas. Kaikki toimii moitteettomasti yhteen ja pelaaminen on jatkuvista kuolemista huolimatta nautinnollista.
Pelattavaa on yllin kyllin eikä haaste lopu kärsivällisimmiltäkään heti kesken, etenkään jos yhtään harrastaa keräilyä ja ylimääräisiä haasteita. Vaikka kentät onkin jaettu yhden ruudun mittaisiksi lyhyiksi pyrähdyksiksi, on niitä yhteensä hulppeasti yli 600. Hyppyjen ja ajoitusten kanssa saa olla tarkkana, sillä niiden pitää etenkin loppuvaiheilla peliä olla just, eikä melkein. Haaste ei silti tunnu epäreilulta ja pelitilanne on mokan jälkeen välittömästi alkuasetelmassaan uutta yritystä varten.
Mikäli tahtoo kaiken läpäistä ja kerätä, riittää tässä tahkottavaa useiksi kymmeniksi tunneiksi. Minua kiinnosti ja kiinnostaisi edelleen 100% läpipeluu, mutta en vain millään malta sitä enää jatkaa, kun lukemattomat muut pelit odottavat vuoroaan. Sain pääpelin päätökseen, keräilin siinä varrella aktiivisesti keräiltäviä "tumoreita" ja muutamia lisähaasteitakin sain runtattua läpi, kunnes kaihoisin mielin jatkoin muille maille 81% peluun jälkeen. Saatanpa tämän pariin palata (etenkin tuskastuttavan haastaviin cartridge-kenttiin) myöhemminkin. Peliaikaa kertyi tähän mennessä 18 tuntia ja kuolla ehdin 7509 kertaa.
Genren ystäville tämä on minusta lähestulkoon pakko-ostos. Vaikka The End is Nighin esikuva onkin selkeästi lihapojan seikkailuissa ja kriittisimmät voisi liiallisesta samankaltaisuudestaan valitellakin, on tämä kuitenkin minusta ihan oma pelinsä hiilikopion sijaan, enkä itse nähnyt aihetta siitä nillittää. Tykkäsin Super Meat Boysta ja Iisakista kybällä, mutta niin myös tästä. Näinpä McMillen nousi pelintekijöiden arvostusasteikossani entistä korkeammalle.
Screenshotit varastettu täältä
