Ah ha ha ha ha ha. FFX on onneksi kuitenkin paljon muutakuin kuin se surullisen kuuluisa naurukohtaus.
X muutti hieman Final Fantasyiden jo tutuksi käynyttä kaavaa. Ysi näytti olevan viimeinen perinteinen Final Fantasy ja kympissä on nähtävissä kaikennäköisiä, helpotuksia, virtaviivauksia ja muutoksia.
Suurimpina eroina mainittakoon: Tallennuspisteitä on nyt lähes joka mutkassa ja niistä saa hiparit ilmaiseksi täyteen. Taistelu on nyt täysin puhdasta vuorotteluleikkiä kivi/paperi/sakset -tyyliin ja hahmoja voi vaihtaa kesken taistelun täysin vapaasti jopa ilman vuoron menetystä. Myös pelin kuljetus on umpilineaarinen, sillä overworldia ei enää ole ja yleensä putkimainen reitti vie aina seuraavaan putkeen ja niin edespäin. Tästä johtuen FFX:ssä ei yleensä tarvitse miettiä mihin mennä tai empiä mitä pitää tehdä, vaan suunta on aina tiedossa. Vaikka muutoksia on kaikenkaikkiaan paljon ja osa niistä on aika radikaalejakin, niin myönnettäköön etten minä suurimmasta osasta voinut olla oikein pitämättäkään. Pelaaminen on tässä hieman sujuvampaa ja vaivattomampaa, enkä jää kaipamaan tilanteita jossa en tiedä kertakaikkiaan tiedä mihin minun pitäisi siinä suuressa overworld-näkymässä seuraavaksi suunnistaa.
Koska peli oli suurimmaksi osaksi hyvin lineaarinen jossa paljolti tasapainoteltiin välivideoiden, keskusteluiden ja random encounter-taisteluiden välillä, tarjottiin tähän kaavaan välillä vaihtelua puzzle-temppeleiden muodossa, jotka oli täysin hanurista enkä pitänyt niistä sitten yhtään. Sama koskee typerää vesipallopeliä, mutta onneksi sen pelaaminen oli sentään pakollista vain kerran. Blitzball ja temppelit oli kömpelöitä ja tylsiä pelinpidentäjiä eikä niistä sitten sen enempää. Mennään mielummin eteenpäin kohti positiivisempia asioita.
Koska kyseessä on Final Fantasy, lienee puhuttava hieman hahmoista. Tässä on minusta tähän asti helposti ainakin tasaisin ja ehkäpä myös paras hahmokaarti pelaamistani harvoista sarjan peleistä. IX:n Vivin ja Steinerin tasoisia ehdottomia suosikkeja ei tästä löydy, mutta kaikki tyypit on keskenään hyvässä tasapainossa ja enemmän tai vähemmän ihan mielekkäitä. Mitä nyt Wakka on vähän hoopo ja Tidus nyt on.. no, Tidus.
Pelin aikana Tiduksen hieman cringemäisen kiukuttelun ja uhoamisen vastapainoksi ääninäyttelijä onneksi saa paikoittain hahmoon erityyppistä, vakavan ja huomattavasti aikuismaisemman oloista särmää kun hän kertoo sen hetkisistä tapahtumista menneessä muodossa selvästi henkisesti kasvaneena. Nämä välillä kuultavat tulevaisuuden Tiduksen lyhyet kommentit oli todella tarpeellisia kohtia, jotka syvensivät tätä muuten vähän ärsyttäväksi käyvää hahmoa, tehden siitä huomattavasti pidettävämmän ja ihmismäisemmän.
Hyvää tässä on hahmokaartin lisäksi myös pirteä ja värikäs maailma sekä mielenkiintoinen juonen premissi. Vaikka alkupeli onkin pelillisesti minusta vähän heikompaa osiota, koska liikaa tylsää uimista ja rumat Al Bhedit jotka ei kiinnostaneet yhtään (Rikku poislukien), niin minua silti todella kiinnosti mitä Tidukselle oikein kävi, mihin hän joutui, mikä on Auronin rooli kaikessa tässä ja mikä kumma on jättimäinen Sin. Juoni kiehtoi ja palasin halusta tietää mihin tarina tulee Tidusta viemään. Sitten kaiken tämän kiinnostavuuden vastapainoksi meillä on käsillä koko pelin juonen keskiössä oleva Tiduksen ja isänsä välinen suhde, joka on taas on aavistuksen vaivaannuttavaa katseltavaa ja kuunneltavaa kaikessa douchemachoilussaan "öhö öhö are you gonna cry, you always cry, you crybaby". Hnnnhg. No ainakin isästä on saatu vastenmielinen hahmo, mikä on epäilemättä ollut tarkoituskin.
Kun ärsyttävää ja ilkeää isää on saatu aistia tovi, niin pian esitelläänkin jo toinen douche, koukkutukka Maester Seymour, joka on niin läpinäkyvä ja päivänselvä alkuun hyviksenä esiintyvä pahis, että harvoin näkee vastaavaa. Pahikset on tässä jotenkin suhteellisen kiusallisia tyyppejä, isä on koulukiusaajamainen öykkäri ja Seymourissa voisi EHKÄ olla aavistuksen enemmän karismaa, jos se vaan näyttäisi joltain ihan muulta. Vaan eipä nämä tyypit peliä pääse missään nimessä pilaamaankaan.
Palataan taas positiivisiin asioihin, vuorossa hahmonkehitys. Hahmojen kokemuspistejärjestelmä oli ihan parasta ja ihme että vastaavia nähdään peleissä todella harvoin. En nyt äkkiseltään muista vastaavaan viimeaikoina törmänneeni oikeastaan kuin Path of Exilessä. Vaikka itemit on tavallaan pelkistetty olemaan pelkästään tyhjiä tai ennakkoon täytettyjä skillislotteja ilman damagemittareita sun muita, niin tämä hahmojen kehitys/varusteluosio oli minusta oikeastaan oikein mukava. Vaikka mm. seiskan materia -järjestelmä oli tosi hyvä ja jotain sen kaltaista olisin tähänkin välillä kaivannut, niin tämän skillimanagerointi oli kuitenkin kaikessa vaivattomuudessaan oikein kelvollinen, mikä yhdistää helppoutta ja silti siinä kuitenkin on riittävästi taktistakin syvyyttä. Tavaroiden kustomointi olisi tosin voinut olla vähän kivemmin toteutettu ilman näin kovaa tarvetta roinan grindaamiselle.
Olihan tämä taas sellainen peli joka tarjosi tunteita paikoittain eikä lievistä herkistymisiltä voitu tässäkään välttyä. Surullinen tarina toimii ja Tiduksen ja Yunan keskinäinen kemia on nähtävissä alusta lähtien. Musiikki komppaa upeasti hienoja hetkiä ja lopetus oli tietenkin kovin haikea. Nyyh. Pelin themenä toimiva At Zanarkand on jo niin mahdottoman kaunis pianopimputtelu ja jotenkin niin koko peliä kuvaava biisi että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Oli tämä näine negoineenkin oikein hieno peli.
Lähes viitisenkymmentä tuntia hujahti yllättävänkin sukkelaan. Tämän kympin muutokset vanhaan kaavaan, maailma, tarina ja hahmot teki tästä niin vahvan kokemuksen, että tällä hetkellä tuntuisi jopa vähän vaikealta palata takaisin niihin tätä vanhemman mallisiin peleihin ja vanhoihin mekaniikkoihin. FFX ei ollut missään nimessä täydellinen, mutta kyllä se erinomainen minusta silti oli. Sugoi.
