Ilmestyessään tämä niitti järkyttävän hyviä arvosteluita kaikkialla ja Metacriticissä juurikin tämä Playstation-versio on kaikkien alustojen ja kaikkien pelien pistelistauksessa toisena, vain Ocarina of Time edellään. Ei mikään ihan turha meriitti. Lämpimät muistot itsekin tästä omaan, sillä PC:n puolella tuli Haukan menestystarinaa pelattua paljonkin heti Y2K:sta selviämisen jälkeen.
Koska tämä blogi, niin pakkohan oli ottaa selvää, onko vuodet kenties kohdelleet Tony-raukkaa säälimättä, vai voiko tätä vielä nykyään pelata. Ja sanoisin hieman omaksikin yllätyksekseni, että kyllä voi.
Pelaaminen on hyvin simppeliä. Liikkumisen lisäksi yksi nappi tekee ollien, toinen flippejä, kolmas gräbejä ja neljäs grindejä. Näillä eväillä sitten temputellaan yhteensä kahdeksan tason verran.
Leveleissä on kymmenen tehtävää, joiden tekemisestä saa rahaa. Rahaa keräämällä avautuu uusia leveleitä ja saa ostettua skedeilijälle esim. uusia temppuja tai parannettua taitoja. Päämääränä saada avattua kaikki levelit auki ja pärjätä kolmessa temppukisassa, joissa jahdataan vain pisteitä ilman tehtäviä.
Kaikissa kentissä on omat selkeät teemansa, eikä mikään ole toisensa kaltainen. Suosikkini on varmaan edelleen joko se ensimmäinen, lentokonehangaariin sijoittuva leveli, tai sitten toisena esitelty laaja ja suuri koulualue.
Grafiikkahan on aika rumaa, ylläripylläri, kukaan tuskin toisin olettikaan. Tekstuurit venyy ja paukkuu eikä piirtoetäisyydelläkään voi enää kehua. Mutta ajaa se asiansa, kun pääasia, eli pelattavuus ja yleinen tunnelma, toimii jokseenkin hyvin edelleen.
Meni jonkun aikaa ennenkuin pääsin näihin kovin kiikkereihin kontrolleihin taas sisälle, mutta sitten kun se kuuluisa jyvä löytyi, niin kyllähän tämä ainakin näin nostalgian voimin toimi ihan hyvin edelleen. Kunhan ne järjettömän pitkät ja kaikkia fysiikan lakeja rikkovat flippi, grindi ja manuaalicombot sieltä alkoi pikkuhiljaa taas luonnistumaan, niin kyllähän vaan se tehtävien suorittaminen ja skedeilijän taitopisteiden parantaminen koukutti nopeasti jälleen kerran.
Kontrolleista valittamista ei olisi pakko harrastaa, sillä minusta niistä löytyy pelin ainoat osa-alueet mitkä ei pääse kokonaisuuden tasolle. Temppuilu toimii ongelmitta, mutta käännökset tuottavat vaikeuksia, niin nopeat kuin hitaatkin. Tosin eri syistä, sillä nopeissa ja viimeistään 90 asteen tai yli menevissä käännössä kamera ei ole mukana. Hitaissa käännöksissä ja hitaasti kulkemisessa muutenkin, etenkin mäissä ja ahtaissa tiloissa, ei aina oikein meinaa päästä siihen haluamaansa suuntaan, kun skedeilijä viilettää jo tuhatta väärään suuntaan ja sataa ja kamera on ties missä.
Musiikki on ysärin lopusta tulevaa jenkkirokkia tai hiphoppia, sopii hyvin tunnelmaan ja huonoja, minusta peliin sopimattomia biisejä löytyykin onneksi ihan vain muutama. Biiseistä vastaa aika isojakin nimiä, kuten Papa Roach, Rage Against the Machine, Bad Religion, Powerman 5000 ja Public Enemyn ja Anthraxin yhteissävellys. Miellän jotenkin skedeilyn yleisestikin ysäriksi, niin tämä peli ja sen Soundtrack, on minulle juurikin niin sitä ysärin ja vuosituhannen vaihtumisen fiilistelyä kuin olla voi.
Muistaakseni pelasin tämän silloin joskus 100% läpi, eli kaikki tehtävät tehdyksi ja kaikki kisat voitetuksi, mutta nyt ei ihan nalli riittänyt sinne asti, sillä seuraavat pelit odottavat. Nyt riitti tässä(kin) pelissä vain loppuun pääsy. Mutta sinne pääsin onneksi aika pitkälti hymyssä suin. Ei siis pilata sitä yliyrittämisellä.
Vaikka EA:n SKATE jatko-osineen vetikin maton täysin tämän pelisarjan alta ja nosti riman tuleville realistista suuntaa hamuaville skeittipeleille todella korkealle, on epärealistisessa Tony Hawk 2:ssa taika ja oma viehätyksensä suurimmaksi osaksi silti vuosienkin jälkeen vielä tallella.
