Päätinpä palata siihen peliin, mistä Zeldan ja Linkin taru on aikanaan alkanut. Tämä on minulla ollut käytännössä täysin pelaamatta aina tähän päivään saakka, enkä yhteenkään dungeoniin ollut aiemmin nenääni työntänyt, vaikka moneen kertaan olin pelin vuosien saatossa aloittanutkin.
Tätä olen siis moneen otteeseen aikojen saatossa aloitellut, mutta koskaan en ole kauaa jaksanut pelata. Syynä todella korkea vaikeustaso yhdistettynä onnettomaan täysharmaaseen karttaan, josta en juurikaan hyötyä itselleni saa. Reittimuistini ja suuntavaistoni on oikeassakin elämässä täysin onnetonta luokkaa ja tämä näkyy luonnollisesti myös peleissä.
Harkitsin hieman aiemmin, että avaisin netistä pelin maailmankartan auki ja pelaisin sen avustuksella. Vaan ennenkuin sain nettikartan kaivettua esiin, niin sainkin vision omatekemästä kartasta. Piirtäisin karttaa itelle muistiin sitä mukaa, kun siirryn uuteen ruutuun ja käyttäisin sitä pelin aikana navigointiin. Idea tuntui ajatuksena hyvältä ja se myös testatessa toimi käytännössä.
Aina aiemmin tämän pelaaminen on ollut aina melko hanurista, kun en koskaan muistanut missä olin ollut viimeksi kuollessani, mitä reittiä olin mennyt, missähän kaikkialla päin olinkaan ylipäänsä käynyt ja missähän ne mielenkiintoiset asiat olivatkaan edes suurinpiirtein? Kaikki paikat näyttää alkeellisesta grafiikasta johtuen niin samalta, ettei jotenkin reitit ja alueet jää lainkaan mieleen, vaan pyyhkiytyvät samantien totaalisesti mielestä. Kun aloitin tekemään itse karttaa etenemisestä ja sain tärkeitä paikkoja muistiin, niin pelaaminen muuttui heti turhauttavasta todella hauskaksi.
Alunperin ajattelin kartan piirtämistä ruutupaperille, mutta päädyin kuitenkin lopulta perinteiseen Painttiin. Netistä selvitin, että maailma on 128 ruutua iso, joten piirsin laatikot valmiiksi ja pelin edetessä täyttelin niitä suurpiirteisesti yksi kerrallaan, NPC-hahmojen antamat kryptiset vinkit ja muut muistiinpanot kirjoitin myös ylös ja aika nopsaanhan kartta siitä vähän kerrallaan täyttyi. Alussa tämä kartan täyttäminen ja reittien ylös saaminen tuntui suorastaan euforiselta. Yllättävän pianhan kaikki ruudut tulikin täytettyä, mutta uudet salaisuudet, vinkkit ja reitithän sinne oli löytämisen jälkeen aina päiviteltävä. Kartta ei ole kovin kaunista katseltavaa, mutta onpahan täysharmaata laatikkoa hyödyllisempi ja sen tekeminen tuossa pelaamisen ohessa oli oikein mukavaakin. Laitetaan nyt siitä kuvakin kun kerran sen eteen vaivaa näin.
Ensimmäinen Zelda ei ole todellakaan helppo peli. Link ottaa reippaasti damagea vihollisista ja kuolemia tuli todella usein avoimessakin maastossa, mutta erityisesti Dungeoneissa. Haasteesta huolimatta avointa maailmaa oli mielekästä tutkia karttaa tehdessä ja samalla yrittää tulkita näitä kuuluisia mystisiä npc-hahmojen antamia vinkkejä. Dungeonit on haastavia niin taistelun kuin oivaltamisen suhteenkin ja jotkut pelin asioista tai taisteluista on kyllä turhan hankalia tai arvoituksellisia ja nostan hattua niille, jotka tämän on joskus täysin ilman vinkkejä tai mitään apuja läpi asti pelannut. Olette rautaisia.
Itse pelasin ilman apuja seiskadungeoniin asti (yhdeksästä), mutta sitten alkoi käpy palaa jo sen verran, etten vaan enää rehellisesti sanoen jaksanut. Kutosessa alkoi jo vähän usko loppua taikurivihollisten kanssa (etenkin kun en tajunnut että olin menettänyt paremman kilpeni jossain vaiheessa), mutta sen sisuilin vielä väkisin juuri ja juuri läpi rehellisin keinoin. Vaikeustaso alkoi olla näissä loppudungeoneissa todella tuskastuttavalla tasolla eikä kiinnostanut rajatuilla pommeilla räjäytellä joka seinää etsien reittiä eteenpäin. Nettiin ja quicksaveihin oli pakko turvautua, koska halusin tämän nyt vain viimein läpi. Jos en olisi langennut vielä tässä vaiheessa, niin tovin päästä kyllä, sillä viimeinen luolasto paljastui todella painajaismaiseksi.
Lievistä Hermostuksistani huolimatta, kyllähän tämä oli hyvä peli ja oman kartan tekeminen oli erittäin hauskaa, vaikka jotkut sen varmaan huijaukseksi laskeekin. En sinällään ole koskaan pitänyt tätä ekaa Zeldaa oikein minään kun en ole siihen jaksanut ikinä paneutua, pienenäkin tykkäsin sidescrollaavasta jatko-osasta huomattavasti enemmän, vaikken siinäkään koskaan pitkälle tainnut päästä. Nyt ymmärrän taas tästäkin, että miksi tätä aina niin klassiseksi kehutaan, aivan kuten Ocarina of Timenkin kanssa kävi.
On tämä aikamoisen mullistava peli vuonna 1986 ilmestyneeksi, aikaakin oli ihan kohtuullisesti kestänyt. Ongelmaton tämä nyt ei missään nimessä ole, mutta mikäpä olisikaan. Oli kiva viimein konkreettisesti nähdä, mistä tähänkin päivään asti jatkunut Zelda-sarja on alkanut. Ei tainnut Linkki vielä tuohon aikaan arvata, että ei eläkepäivät tästä ala, ei Hyrulen (ja Zeldan) pelastaminen nyt tähän vielä päättynyt. Ei vielä vuosikymmeniin ja hyvä niin.
