Sen sijaan että The Stanley Parable olisi pelimäinen peli, on se enemmänkin kokemus. Se on juurikin näitä toisinaan parjattuja kävelysimulaattoripelejä, joissa ei juuri ole peleille tyypillistä tekemistä, kuten tasohyppelyä, taistelua tai ongelmanratkomista. Olkoon tämä oma ensiaskeleeni genren pariin.
Stanleyn tarina alkaa työpaikaltaan, toimistosta, jonka kaikki muut työntekijät ovat kaikonneet kuin savuna ilmaan ja oman tietokoneen näyttökin on tyhjää täynnä. Koska mitään syytä ihmisten katoamistempulle ei ole äkkiseltään tiedossa, lähdetään asiaa Stanleytä ohjaten tutkimaan.
Pelaaja ei kuitenkaan ole Stanleyn kanssa kahden, vaan kolmantena pyöränä on selostaja. Selostaja toimii yleisenä kertojana, avaa Stanleyn ajatuksia ja kertoo mitä Stanley tulee valintatilanteissa tekemään (gasp). Pelaajan käsiin jää kantaa seuraukset kertojan tottelemisesta tai uhmaamisesta.
Mitä tottelemisesta seuraa, entäpä uhmaamisesta? Tahtooko selostaja Stanleyn parasta vai mikä tämän motiivi lienee, kuka tämä selostaja ylipäänsä on ja mitä pelissä oikein tapahtuu? Mitä ihmeellistä on siivouskomerossa? Kaikenlaiset kysymykset tulvivat mieleen tätä pelatessa ja olo on jatkuvasti kutkuttavan epävarma.
The Stanley Parable oli minusta todella kiehtova ja sangen nerokas peli. Varsinaista pituuttahan sillä ei ole juuri nimeksikään, mutta se kuuluukin pelata useaan otteeseen kokeillen eri vaihtoehtoja. Reitit haarautuvat useasti ja erilaisia lopetuksia sekä pääsiäismunia on reilusti.
The Stanley Parable teki sen verran kovan vaikutuksen tarinankerronnallisesti ja kaikessa mystisyydessään, että taidanpa pelata joitain muitakin kävelysimulaattoreita joskus myöhemmin, vaikka genre ei aiemmin ollut juuri minua kiinnostanutkaan. Toivottavasti en aloittanut heti parhaasta.
Mikäli joku ei-pelaava-henkilö vielä nykyään epäilee pelien voimaa tarinankerronnassa ja taiteenmuotona, niin tässäpä hänelle peli kokeiltavaksi.
