Mitä internetistä olen mielipiteitä joskus Castlevanioista lukenut, niin mystinen Rondo of Blood on tuntunut monesti nousevan ylistävästi esiin. Usein sitä hehkutetaan top kolmeen koko sarjasta, sekä parhaaksi vanhanmalliseksi, lineaariseksi Castlevaniaksi.
Rondo of Blood julkaistiin vuonna 1993 ainoastaan Japanissa ja yksinoikeudella länsimaissa erittäin harvinaiselle PC Enginelle (joka myös jenkeissä TurboGrafx 16 -nimellä tunnetaan). Nipponin ulkopuolelle myyntiin tämä saatiin vasta PSP:n 2.5D remaken (Castlevania: The Dracula X Chronicles) ja autenttisen Wiin Virtual Console -version myötä.
Olin pitkään halunnut tätä pelata ja kun viimein sen aloitin, niin huomasin välittömästi, että olin odottanut tältä epärealistisesti ihan liikoja ja se tuntui jokseenkin pettymykseltä kaikkien näiden kasaantuneiden odotusten jälkeen. En osaa sanoa mitä ihmettä oikein odotin ja miksi se tuli yllätyksenä, kun se paljastui olemaan "ihan vain" perinteikäs lineaarinen Castlevania, eikä mikään poikkeuksellisen eeppinen spektaakkeli, miksi sitä jostain syystä kuvittelin. Vaikka tilanteen hölmöyden tiedostinkin, niin en voinut sille enää mitään.
Vaikeus ei sentään tullut yllätyksenä. Haastekäppyrä oli taas lykätty muiden vanhojen Castlevanioiden tapaan raivostuttavan korkealle, enkä voinut olla käyttämättä savestateja, mikäli läpi tämän halusin pelata. Ja kyllähän minä halusin. Ilman niitä olisi kärsivällisyys loppunut todennäköisesti jo muutaman kentän jälkeen.
Jos johonkin tätä kannattaa verrata, niin SNES-koneen pari vuotta tätä myöhempään Dracula X:ään (Eurooppalaisittain Vampire's Kiss), jonka kanssa tällä on jonkin verran yhteistä historiaa ja jota pelasinkin reipas vuosi sitten. Näemmä siinä Dracula X:n rapsassa tätä yhteistä historiaa hieman avasinkin eikä toistamiseen liene siis enää tarvetta. Näiden kahden vertailuun olisi nyt tämän pelaamisen jälkeen kyllä roimastikin aihetta, mutta Dracula X:n vaiheet on hyvin pitkälti ensimmäistä kenttää lukuunottamatta ehtineet jo mielestäni unohtua. Harmi sinänsä.
Rondo of Bloodissa on useita näyttäviä välivideomaisia animaatioita sekä juoneen ja sen kuljetukseen oli selkeästi panostettu. En vain päässyt siitä yli, että ihan komeahkon alkuvideon jälkeen osa pelin aikana näytetyistä välianimaatioista näytti hätäisesti paintilla piirretyiltä, enkä voinut olla niistä ajattelematta niitä surullisenkuuluisia CD-i:n Zelda-pelejä. Grafiikka oli muutoin aika perinteistä SNES-tasoa, eli täysin kelvollista, mutta musiikit pääsi iloisesti yllämään äänenlaadullaan.
Ehkäpä näin kävi epärealistisista odotuksistani johtuen, tai sitten ei, mutta vanhoista lineaarisista Castlevanioista hyvin ristiriitaista mainetta nauttiva Super Castlevania 4 on edelleen oma valintani kärkeen, uskomattoman ärsyttävästä ruudun alareunaan kuolemisesta huolimatta. Minulle se useampaan ilmansuuntaan viuhuva ruoska ja spesiaaliaseen käyttö omasta napistaan vaan tekee pelin pelaamisen miellyttävyyteen aika paljon. Kelpo tuote tämäkin silti toki oli, mutta sikari jäi saamatta. Onhan minulla legendaarinen kasibittisenkin trilogia edelleenkin pelaamatta, mutta enpä jaksa uskoa että niistä uutta suosikkia kuitenkaan löytyisi.
