RTCW sai ensimmäisenä kunnian jatkaa Wolfenstein-sarjaa vuonna 1992 nähtyjen Wolfenstein 3D:n ja Spear of Destinyn jälkeen. Aikaa oli näistä ehtinyt kulua lähes vuosikymmen ja täytettävät saappaat olivat luonnollisesti isoa kokoa.
Silloin vuonna 2001 olin tästä hyvinkin tohkeissani. Yksinpeli oli jeppis ja moninpeli suorastaan loistava (jonka taru jatkui myöhemmin ilmaisen Enemy Territoryn puolella). Grafiikka oli jos ei nyt ilmiömäistä, niin todella komeaa kuitenkin. Erityisen hyvin on jäänyt mieleen miten suuren vaikutuksen teki etenkin liekinheittimen ja kranaattien upea toteutus. Tuli jopa yksinään moninpelikentässä pelkällä liekinheittimellä leikittyä ihan porukallakin, huvikseen vain taivaalle ampuen ja ihmetellen hienoa tuliefektiä. Tai sitten kranaatteja heitellen niin, että räjähtivät viileästi ilmassa kesken ilmalennon.
Vaan onko tässä enää nykyään jäljellä mitään ihasteltavaa? No eipä ihmeemmin. Vaikka minä ilmestymisen aikoihin tämän yksinpelistä pidinkin, niin kriitikoiden mielestä se oli jo silloin aika köpönen. Nykyäänhän se on väkisinkin entistäkin valjumpi, mutta kyllä sen silti läpi uudestaan pelaili, vaikka mitään kovin pitkiä maratoonisessioita se ei jaksanutkaan ylläpitää. Tasapaksu ja keskiverto on lähimmät sanat, mitä siitä nyt tuli tältä erää mieleen.
Yksinpelikampanjan aikana nähtiin muutamia ihan ok hetkiä, mutta puuduttavia ja tympeitä olikin sitten enemmän. Jo heti alkupuolella matto vedetään kylmästi alta, kun nopeatempoisen pakoepisodin jälkeen viholliskatras vaihtui natseista toviksi masentaviin eläviin kuolleisiin. Kyllä tätä pystyi hyvin pelaamaan ilman pakottavaa tarvetta jättää kesken, ei tämä siis sillä tavalla huono ollut, mutta nostan uudestaan esiin sanan tasapaksu. Myönnettäköön myös, että nostalgiatunteista oli tätä pelatessa apua. Samaten ainakin ajatuksen tasolla Wolffiksen tavaramerkkimäinen scifin ja fantsun kanssa flirttailu on myös ihan virkistävää, jos toteutus ei ihan kunnialla maaliin asti mennytkään. Uudemmat The New Order ja The Old Blood hoiti sen tontin huomattavasti tyylikkäämmin, kuten periaatteessa kaiken muunkin.
Kenttäsuunnittelu ei ole erityisen hääviä, muttei onneksi pakota tuskaiseen päänpyörittelyynkään. Taustamusiikista on annettava sentään pointseja, sillä muutamaan kertaan se onnistui nostamaan tunnelmaa roppakaupalla. Asekokoelmakin on ihan riittävä, mutta ihmetyttää minne on jäänyt vanha kunnon haulikko? Pistooleita on kaksi, konepistooleja on jopa kolme, kuten myös kivääreitä ja räjähteitä. Miksei ole edes yhtä ainokaista haulikkoa? Vaadin selitystä.
Tavallaan ihan iloisena yllätyksenä haastekäyrä oli jo keskitasolla sopivan tiukka. Viholliset yleisestikin, mutta snaipperit ja etenkin jalattomat sähkömörököllit teki usein hetkessä tappavaa vahinkoa, eikä suinpäin ryntäily ollut koskaan toimiva idea. Muutamassa tehtävässä vaihtelun vuoksi hiiviskelläänkin, joissa hälytyksen kilahtaminen tietää välitöntä mission failedia.
Pelin alkupuolessa oli nihkeytensä, mutta pian sen jälkeen koettiin minusta pelin tasaisimpia hetkiä, kunnes turhan monet supersotilaat ja sähkömöröt ajoi peliä taas loppupuolella vähän puuduttavan puolelle. Pelikello näytti lopuksi jotain viiden-kuuden tunnin luokkaa ja se riitti minulle kyllä mainiosti. Ei kaduta että otin tämän peluuseen, mutta enpä kyllä taputtele itseäni selkäänkään erinomaisesta pelivalinnasta.
