Doom portattiin aikanaan lähes joka koneelle enemmän tai vähemmän onnistuneesti. id Softwaren valvonnassa Midway Gamesin tekemä nipakuusnepan Doom poikkeaa kaikista muista konsoliveljien versioista hyvinkin radikaalisti, sillä tämä onkin mahdollisimman suoran käännöksen sijaan aivan uusi Doom-peli.
Vanhan konsolipelin fps-kontrollit vähän arvelutti aluksi, mutta sain kun sainkin säädettyä emulaattorilla kontrollit niin, että tätähän pelasi dualshockilla kuin mitä tahansa uudempaakin fps-peliä (ilman vertikaalikatsomista toki). Saattaisi onnistua ihan pelin sisältäkin ne laittamaan haluamakseen, en tiedä varmaksi, mutta oli ihan kattavan näköisesti muokattavissa nappien säädöt.
Kaikki pelin 32 leveliä ovat täysin uusia ja uuden näköisiä, sillä tekstuureja ei ole kierrätetty PC-versiosta. Aseet ja viholliset on pääasiassa hyvinkin tuttuja, mutta kaikki spritet ja äänet on tehty uudestaan. Pelin yleisilme on saanut myös kasvojenkohotuksen komeiden valaistusten myötä. Vihollisten spritet ovat vähän sumeita ja alun kenttien yleisilme tasaisen masentavan ruskea, mutta olin todella yllättynyt, miten hyvältä tämä N64-peliksi näyttääkään. Tämä tosin vasta sen jälkeen, kun olin säätänyt optionsseista brightnessit täysille, ainakin tämä US-versio nimittäin on oletusasetuksissaan ihan _järkyttävän_ pimeä. Sanoisin jopa että pelikelvoton. Kuin Doom 3 ilman taskulamppua, enkä edes liioittele pahasti.
Nopeasti mielenkiinnontäytteisen ja tutkivan fiilikseni pilasi tietenkin levelikatras. Eli hyvin ahtaita käytäväsokkeloita ja jatkuvaa nappuloiden painelua. Nappulaa kun painaa, niin usein sen vaikutusta voi vain arvailla, että mihin se vaikutti ja millä tavalla. Nappeja on todella paljon, ja niistä aiheutuvat tapahtumat ovat liian usein täysi mysteeri. Esimerkiksi jotkut napeista saattavat laskea lyhyeksi aikaa jonkun tason tai avata oven jossain, mihin ei näe. Niinpä samoja käytäviä tulee haahuiltua edes takas uudestaan ja uudestaan umpimähkään nappulaa uudestaan ja uudestaan painen ja sen vaikutusta etsien.
Kunhan alun tukalista tukikohtakäytäväkentistä pääsee eteenpäin, niin levelit onneksi paranevat rutkasti ja kryptisten nappuloiden painelemiset vähenevät jonkun verran. Levelistä 8 eteenpäin peli oli minulle heti roimasti nautittavampi ja mielenkiintoisempi. Mitä pidemmälle pelasin, sitä enemmän myös tykkäsin.
Musiikki on melodisen rockin sijaan tunnelmallista ambienttia, josta muutama kappale jäi kyllä mieleen aika painostavana. Levelien gorekoristeita ja satanismiviittauksia ei viljellä ihan yhtä tiheästi kuin esikuvissaan. Tunnelma on muutenkin kovin erilainen kuin esikuvassaan. Doom on enemmän gorempi ja rokimpi, N64:n versio hakee ehkä enemmän kauhua ja painostavaa tunnelmaa. Pelillisesti ovat toki hyvin lähellä toisiaan, sillä vihollisten määrässä ei tässäkään versiossa onneksi pihistellä.
 |
| PROTIP: To defeat the Cyberdemon, shoot at it until it dies. |
Oletin jotenkin että kun sain napit laitettua "niin hyvin", että jopa toisiksi vaikein vaikeustaso menisi liian helpoksi, mikäli tämä on suunniteltu simppeliä yhden tatin ohjausta ajatellen. No, ei mennyt. Haastetta oli silti ihan riittämiin, viholliset teki hirveästi lämää, lentävät liekkipääkallot on tässä tosi pirullisia vastuksia ja loppubossi oli aika tuskaisen vaikea.
Nykyäänhän tähän voi tutustua toki myös PC:llä. Joku innokas fani(porukka?) on kovasti modattua PC-Doomin engineä hyväksikäyttäen uudelleenrakentanut tämän myös tietokoneelle, nykyajan mukavuuksilla toki. Halusin pelata mielummin alkuperäistä, joka kuulunee myös hieman tämän blogin henkeenkin, niin siihen projektiin en ole sen tarkemmin ainakaan vielä tutustunut, enkä siis osaa sanoa, että miten lähelle originaalia se pääsee.
Ainakin omalla kohdalla vertailua alkuperäisiin on hyvin vaikea tehdä, kun niitä on tullut pelattua jo silloin reipas 20-vuotta sitten ja sen jälkeenkin moneen kertaan, ja tätä vasta nyt ensimmäistä kertaa. Sanomattakin lienee selvää, että PC-Doomeilla on jonkinlainen nostalgia- ja laite-etu puolellaan. On hyvin vaikea sanoa onko tämä ihan esikuviensa tasoinen vai ei. Mutta jos ei, niin kauas ei jäädä.
Ollakseen Nintendo 64:n peli, on tämä hyvän näköinen ja kunnioitettavasti omanlaisensa, eikä laiska PC-porttaus, Doom 64 on selvästi hyvä Doom-peli, mitä itsensä id Softwaren Doom 3 ei oikein ollut. Nostan Midwaylle lakkia ja olen yllättynyt, sillä olihan tämä oikeasti aika hyvä.
