[PC] Painkiller (2004)

Vaikka Painkilleriä ei välttämättä vielä kutsuttaisikaan retroksi, niin on 12 vuotta kuitenkin ihan kunnioitettava ikä pelille, ja voin hyvillä mielin hyväksyä sen blogiini. Pelasin tämän innoissani silloin julkaisun aikaan läpi, ja sen jälkeen on tasaisesti aina välillä muutaman vuoden välein tullut hinku pelata Painkiller uudestaan. Nyt vihdoin otin haasteen oikeasti vastaan haaveilun sijaan.

Painkillerin pelaaminen on simppeliä turpajuhlaa, jossa aseet laulaa ja rokki soi. Yleensä vastassa on suuri määrä vihollisia suljetulla alueella ja kun viholliset on lyöty, reitti eteenpäin avautuu. Sitten pian iskeytyy selän takaa taas kulku kiinni ja uudet vihollislaumat syöksyvät päälle.

Painkillerin meininki on varmasti monille jo hieman liiankin simppeliä, sillä tästä kaavasta ei poiketa, eikä vaihtelua juuri näy. Avaimia tai nappuloita ei tarvitse etsiä, puzzleja ei ole eikä oikean reitin löytäminenkään useinkaan ole kovin mahdoton tehtävä. Onneksi sentään itse pelaaminen on erittäin vauhdikasta ja hauskaa.

Vihollisia on joka kentässä satoja ja päälle syöksyy kerrallaan kymmeniä. Toiminta on jatkuvasti hektistä, vaikka lyhyitä hengähdystaukoja sallitaankin aina meneillä olevan alueen putsaamisen jälkeen.

Aseita on vain viisi, mutta ovat kaikki ihan kelpoja kahden tulitusmoodin pyssyköitä. Vaikka aseita on vähän, on jokaisella aseella on paikkansa, eikä enempää osaa oikeastaan kaivatakaan. Melkeinpä paras ase koskaan missään on kranaatinheittimellä varustettu, puuvaarnoja sylkevä varsijousi. Fysiikat ovat sopivasti liioiteltuja, sillä puuvaarnan rintaan saava keskivertovihollinen lentää usein naulattuna seinään tai räjähtää kauniisti raajojen säestämänä verimössöksi.

Kentät ovat sentään hyvin vaihtelevia aiheidensa puolesta. Välillä tien joutuu raivaamaan läpi kauhutunnelmallisen hautuumaan ja mielisairaalan, keskiaikaa huokuvan linnan ja kaupungin, nykyaikaisen oopperatalon ja konttien täyttämän sataman, venetsiahenkisen kaupungin tai tankkien täytteisen armeija-alueen, kunnes loppukähinät käydään erittäin komeassa finaalissa ajan pysäyttämässä helvetissä. Tai siis se leveli on pirun komeasti rakennettu, itse taistelu viimeistä pahaa, Luciferia vastaan jätti vielä toivomisen varaa.

Pelin suurin vaihtelu löytyykin leveleistä, jotka ovat pääosin muutamaan poikkeusta lukuunottamatta ihan miellyttäviäkin. Eniten tykkäsin näistä keskiaikafiiliksiä tuovista kartoista, joissa kimppuun käydään perinteisesti lähinnä lyömäasein.

Bunnyhoppailu on välttämätöntä, sillä nopeus on usein valttia suurten vihollismäärien keskellä, mutta se on myös erittäin hauskaa. Bunnytus on nimittäin tehty sellaiseksi, että vauhtiin pääsee vaivatta ja sen salat oppii jokainen varmasti käden käänteessä.

Tulipahan veresteltyä muistoja. Toisaalta enpä kovin paljoa enää tästä muistanutkaan. Jotkut kohdat ja teemat kentissä oli tuttuja, mutta hyvin on unohtanut lähestulkoon kaikki, niin ettei tämä uusi läpipeluu näin vuosien jälkeen päässyt maistumaan yhtään puulta. Vaikeustasoksi löin toisiksi vaikeimman, joka osoittautui ihan sopivan haastavaksi. Muutama aika kiperä tilanne oli edessä ja toisiksi viimeinen bossi tuntui vähintäänkin puolimahdottomalta, mutta näin muuten.

Jos aivoton räime kiinnostaa ja Painkiller on pelaamatta, ei kannata jättää kokeilematta. Peli on vasta/jo 12 vuotta vanha, mutta ei ole päässyt vanhentumaan pökkelöitä välivideoita lukuunottamatta lähes laisinkaan. Meno tuntuu todella viimeistellyltä ja laadukkaalta. Sen mitä Painkiller tekee, se tekee sen todella hyvin, vain pelillinen vaihtelemattomuus on kompastuskivenä. Parhaimmillaan tämä maistuukin muutaman kentän pätkissä kerrallaan.