Kolmannen Doomin julkaisun tapahtuessa monet jatkoivat edelleen odottamistaan, että näkisivät "sen oikean" kolmannen osan tälle legendaariselle sarjalle.
Ilmestymisen aikoihin Doom 3:sta jonkun verran pelasin ja kuten monilla, fiilikset olivat hyvin kaksijakoiset. Graafisestihan Duumi oli ilmestyessään aivan käsittämättömän hieno, sillä etenkin pimeydessä dynaamisesti elävät valot ja varjot tekivät tunnelmasta todella karmivan. Kaikki muu taisi ollakin sitten hieman niin ja näin, enkä koskaan peliä läpi asti läheskään pelannut.
Suuri vikahan tässä oli tietenkin se, että se ei juurikaan tuntunut Doom-peliltä, jolloin pelin nimestä saadut hurjat odotukset eivät välttämättä kaikilla kohdanneet saadun tuotteen sisältöön. Niinpä Doom 3 sai nopeasti vähän kurjan maineen, joka elää edelleen tiukassa. Ilmestyihän tälle pari lisälevyäkin, mutta niistä ei minulla ole mitään kokemuksia, eikä edes muistikuvia niiden saamasta vastaanotosta.
Pitkälti oli peli sellainen kuin muistinkin. Hitaampaa, kauhulla maustettua räiskintää ahtaissa ja törkeän pimeissä käytävissä. Vaikka tämä onkin ulkonäöllisesti ihan komea peli nykyäänkin, niin sisällöltään kuitenkin harmittavan sieluttoman tuntuinen. Se ei onneksi tarkoita kuitenkaan huonoa peliä, sillä kyllä Doom 3 oli minusta mainettaan parempi, ainakin näin BFG:llä höystettynä.
BFG Edition remasteroi alkuperäisen Doom 3:n grafiikoita vuodesta 2004 vuoteen 2012, ja minulle tärkeimpänä muutoksena, muutti kädessä pidettävän taskulampun panssariin pysyvästi kiinnitetyksi. Näinpä asetta ei tarvitse vaihtaa kädestä pois taskulampun tieltä, mikä parantaa pelifiilistä rutkasti. Alunperin ideana oli kaiketi lisätä pelaajalle jännitystä, kun taskulampulla sohiessa ei voinut samanaikaisesti ampua. Ratkaisu oli lähinnä stressaava, sillä jatkuva taskulampun ja aseen välillä vaihtelu oli enimmäkseen todella hölmöä ja ärsyttävää. Nyt ampuminen ja valaisu samanaikaisesti toimii, mutta taskaria ei voi kokoaikaa pitää päälläkään, vaan sen taika-akkuja täytyy latailla pitämällä sitä välillä suljettunakin. Fikkarin akkujen latailu on tosin ehkä vähän turhan nopeaa, mutta ratkaisu on minusta kuitenkin varsin toimiva.
Peli alkaa Marsin tukikohdasta hieman Half-Lifemäisesti tutustumalla tulevan peliympäristön alkuun kaikessa rauhassa kävellen ja muita tukikohdassa työskentelviä tervehtien, ennenkuin se kuuluisa kakka ehtii iskeä tuulettimeen.
Yhtäläisyyksiä vanhoihin Doomeihin toki on paljonkin, mutta fiilis on täysin erilainen. Kerrallaan ilmestyvät hirviölaumat ovat pieniä, sekä alueet aikalailla poikkeuksetta hyvin ahtaita ja pimeitä käytäviä. Marsin pinnallakin päästään pariin kertaan pikaisesti käymään, jossa olisi ollut tilaisuus tehdä jotain avoimemmassakin maastossa, mutta ulkoota on aina kiire takaisin sisätiloihin rajallisen hapen määrän takia. Yleisesti kuitenkin pelin tempo on merkittävästi hitaampi ja matkan varrelta löytää tukikohdan työntekijöiden äänilogipätkiä kuunneltavaksi ja sähköposteja luettavaksi. Tunnelmaan ja sielläolon tuntuun onkin panostettu hurjasti, vaikka pääpiste onkin edelleen räiskinnässä.
Pelin tunnelmasta tuli minulle enemmänkin mieleen Dead Space perinteisten Doomien sijaan. Monta kertaa pelin aikana myös mietin, että tästä olisi saanut pienillä muutoksilla aikaan varsin loistavan Aliens -henkisen pelin.
Wanhoissa Doomeissa oli paljon ansoja, joista osa oli arvaamattomia ja jotkut tarkoituksella itsestäänselviä jekutuksia, tyyliin "kas tässäpä sinulle uusi ase keskellä tyhjää huonetta, etkä tule saamaan sitä ilmaiseksi". Uuden Duumin ansat tuntui olevan kaikki sitä luokkaa, että käytävällä on näkymätön triggeri ja siitä kun kävelee, niin takaa tai sivulta aukeaa ovi, josta mörkö hönkii sitten pelaajan päälle ilman varoitusta, tai sitten saattavat vain spawnaantua rumasti selän taakse. Näitä on siis todella paljon, kaikkialla ja joka puolella, eivätkä näin usein käytettynä minusta edusta mitään kovin mielenkiintoista tai fiksua pelisuunnittelua. Joo, saahan siinä olla koko ajan varpaillaan, mutta enemmänkin koin sen jännittävän sijaan ärsyttävänä.
Pelin tunnelma on minusta varsin onnistunut kaappimörököllejä lukuunottamatta. Mitään kovin jännää kauhua ei sentään nähdä, niinkuin olin muistelevinani, vaan lähinnä gorea, pimeyttä ja pelaajan säikyttelyä.
Kuten sanottua, graafinen ulosanti ja äänimaailma etenkin kuulokkeiden kanssa pelattuna on varsin mainiota ja ehdottomasti pelin parasta osa-aluetta. John Carmack on tehnyt enginen kanssa jälleen erinomaista työtä. Valitettavasti sisältö laahaa hieman perässä, sillä pelialueena on käytännössä vain sitä hyvin kapeaa, joskin komeaa ja hyyin koristeltua putkea. Pelin aseet on tutun perinteisiä, joissa ei sinällään mitään vikaakaan ole, mutta jonkinlasta voiman tunnetta/potkua niissä saisi lähes kaikissa olla aste enemmän. Asekatraasta löytyy niin uusia tuttavuuksia, kuin vanhojakin tuttuja, jopa BFG ja moottorisaha löytyy, mutta mihin ihmeeseen on jäänyt Super Shotgun?
Pelin loppupuolella pääsee käymään ihan komeassa helvetissäkin, vaikkei nyt ihan Painkillerin tasolle jylhyydessä päästäkään. Toivoin salaa, että täällä koettaisiin pelin finaali, mutta jatkuihan se tarina siitä vielä hyvän tovin. Helvetin jälkeen alkavassa pelin viimeinessä osiossa vihollismäärät kasvoivat jonkun verran ja vaikeustasokin nousi kertaheitolla hivenen, niinkuin tietenkin pitääkin.
Pienenä koomisena kevennyksenä nähdään pelin pahis, Dr. Malcolm Betruger, joka kuiskuttelee pitkin peliä protagonistin korvaan, että tällä ei ole mitään mahdollisuuksia demoneita vastaan ja tulee pian kuolemaan, sekä vaikka mitä muuta nauraen joka kerta räkäisesti päälle. Tai joskus tohtori tyytyy uhoamisen sijaan vain naureskelemaan. Alkuun tämä toimikin ihan hyvänä tunnelmannostattajana, mutta noin kymmenennen uhoamiskerran jälkeen alkaa huutelun ja naureskelun pahin terä hieman hiipumaan, ja loppujenlopuksi tästä kaverista olisi ainesta vaikka juomapelin keskipisteeksi.
 |
| "Bwaahahahahhah" -Dr. Betruger |
Yhteensä peliaikaa meni päälle yhdeksän tuntia. Olisin mielummin typistänyt pari tuntia pois pituudesta keskittyen enemmän sisältöön, niin ei olisi päässyt puuro maistumaan loppupuolella suussa niin pahasti. Alkupuolella peli piti paljon tiukemmin otteessaan. Kuitenkin, mainettaan parempi peli, kuten aiemminkin jo taisin mainita, ja ihan mielelläänhän tämän läpi pelasi.
