Se mies jonka ympäriltä tuolit viedään ja jolla ei ole mitään menetettävää.
Tuli aikanaan julkaisun jälkeen pelattua Max Payne muistaakseni pariin otteeseen läpi, niin vanillana kuin ainakin FPS-modinkin kera. Yllätyin suuresti, kun muistikuvani olivatkin kaikonneet mielestä aikalailla täysin, sillä todella harvassa oli tunnistettavat paikat ja yksityiskohdat tällä pelikerralla. Suurimman osan ajasta lähestulkoon tuntui, kuin olisi pelannut jotain aiemmin pelaamatonta peliä.
Peli sijoittuu New Yorkiin, jossa poliisissa työskentelevän Maxin perhe murhataan ryöstön yhteydessä uudesta muotihuumeesta, Valkyrista, addiktoituneiden narkomaanien toimesta. Max siirtyy huumeviraston palvelukseen, tähtäimenä selvittää Valkyrin alkuperä ja hieman vaivaamaan jääneet epäselvät asiat perheensä murhasta.
Pian rikollisjärjestöön peitetehtävissä siirtynyt Max onkin syytettynä huumeviraston yhteyshenkilönsä murhasta, joka ainoana oli perillä Maxin todellisesta henkilöllisyydestä ja aikeista. Mafia saa selville Maxin olevan poliisi, ja näin ollen kaikki haluavat saada Maxin kiinni, niin poliisit kuin rikollisetkin. Max ajautuu seikkailuissaan aika syvälle ja tiedossa on vain ruumiita helpon poispääsyn sijaan.
Max Payne tekee kaikkensa ollakseen tarina kuin, jos nyt ei ihan kuin elävästä elämästä, niin elokuvista ainakin.
Ihan hyvä tarina se olikin, ei siinä, mutta loppuun asti mielenkiintoinen se ei minusta aikanaan ollut, eikä se ollut sitä vieläkään. Ihan hyvänä ja erikoisena ratkaisuna juonta liikutellaan noirimaisilla sarjakuvilla ja Maxin (lakonisella) monologilla, mutta jossain vaiheessa vain loppui kiinnostus ja sitten silmäilin kuvat ja tekstit läpi enää vain suurpiirteisesti.
Max Paynessä mennään pitkälti John Woo -meiningillä reippaasti aseet laulaen (missä ei toki ole mitään vikaa), mutta viholliset on minusta liian kestäviä konseptiin nähden. Koska peli hakee muuten pitkälti realismia, niin olisin kaivannut sen myötä heikompia vastuksia. En muista häiritsikö se aikanaan, mutta nyt jotenkin pistää liiaksi silmään, että perus kauluspaitajampat ja pipopäämiehet kestävät muutamia haulikonlaukaisuja lähietäisyydeltä. Samoin jos on juonen kannalta tärkeämpi henkilö, niin sille ei ole liikaa kranaatin räjähtäminen vieressä sekä puoli lipasta uzilla ampumista perään. Ja tämä vain siksi, koska kaveri on nimen omaava, juonessa esiintyvä hahmo rivimiehen sijaan.
Max itse tuntuisi olevan ehkä hippaisen heikompaa tekoa. Vihollisten aseet tekevät yllättävän paljon vahinkoa ja Maxin terveyttä parantavia kipulääkkeitä napsitaankin pelin aikana kaksin käsin. Quick savelle ja loadille tuli paljon käyttöä, sillä vihollisilla on sangen hyvä reaktioaika yllättävissä tilanteissa. Tekoäly ei kyllä päätä huimaa, mutta ei se pahasti pääse häiritsemäänkään.
Ilmestymisvuonna teknisesti ja graafisesti erittäin vaikuttava peli on kestänyt aikaa kaikenkaikkiaan varsin hyvin. Hahmot ja animaatiot nyt on vähän pökkelöitä, mutta kyllä kokonaisuus toimii vaikka vaihtelua pelissä onkin lähes nolla. Se pääasia, eli pelattavuus on nimittäin ihan riittävissä kantimissa. Maxihan hyödynsi ensimmäisten pelien joukossa ajan hidastamaa bullet timeä, jolloin jopa jokaisen luodin ilmassa liikkumisen pystyi näkemään. Oli se upeaa aikanaan, herranjestas.
Tämä on rumasti sanottu, mutta kyllähän Max vain on täysin umpilineaarinen ja pääosin ahtaiden käytävien räiskintäpeli. Onneksi ihan hyvä sellainen vielä tänäkin päivänä. Vihollisia tapettiin pelin aikana ainakin puolittaisen armeijan verran, mutta mitäpä sitä ei murhatun perheensä eteen tekisi. Eiköhän päästetä Maxi ansaitsemalleen kipulääkevieroitukselleen.
 |
| Ilmeeni kun tapoin kaikki |
