Castlevania-sarja otti SotN:n myötä uuden suunnan ja hylkäsi lineaarisen levelijärjestyksen. Pelialueen rakentamiseen mallia otettiin avoimemmasta Metroid-sarjasta ja loppu onkin historiaa, Metroidvania-ilmiö oli syntynyt.
Ensikosketukseni SotNiin oli vasta vuonna 2007 Xbox360:n Live Arcade-porttauksena. Se taisi oikeastaan olla myös ensimmäinen kerta, kun pelasin mitään Castlevania-peliä kokeilua enempää. Olihan se hyväkin, tykkäsin kovasti ja raivasin tien inverted castleen pelaten tietyt ehdot täyttäen "normipelin" läpi, mutta invertediä en koskaan sitten läpäissytkään. Muistelisin, että se tuntui silloin jotenkin vähän hölmöltä pelinpidentäjägimmickiltä. Vaikeustasokin nousi kertaheitolla roimasti ja taisin turhautua muistaakseni johonkin hankalaan kohtaan alkupuolella.
Vasta inverted castlessa siis nähdään pelin oikea lopetus. Kun tavallisen linnan viimeistä bossia vastaan taistellaan, niin tietyt ehdot täyttäen peli ei siis päätykään vielä siihen, vaan pelaaja teleporttautuu toiseen linnaan, inverted castleen, joka on lähes sama kuin edellinen, mutta peilikuvana ylösalaisin ja vielä sivusuunnassakin. Invertedissä vaikeustaso nousee roimasti uusien vihollisten myötä ja uusia itemeitäkin löytyy vaikka kuinka. Peli onkin siis oikeasti vasta noin puoliksi läpäisty helpoimmillaan.
Verestin muistoja tällä kertaa Ps1-versiolla. Eroja ei pitäisi tuohon aiemmin pelaamaani porttaukseen juuri olla, vaikka ei sillä toisaalta väliä olisikaan, en muista siitä nimittäin enää oikeastaan yhtään mitään. No, palataan tähän päivään, yön sinfonian uusintapeluu on nyt ohi, inverted castlekin tällä kertaa mukaanlukien.
SotN on kyllä todella miellyttävää pelattavaa. Pelialue voisi olla minusta vaan karvan verran isompikin, ensimmäinen linna kun on nimittäin turhan nopeasti läpi. Laatu onneksi korvaa määrää erinomaisesti, linna kun on minusta todella hyvin suunniteltu ja uusien kykyjen mahdollistamat reitit on alussa aina käsillä, mutta kuitenkin ulottumattomissa. Paluu "vanhoille alueille" juuri saadun uuden kyvyn myötä uusien itemeiden toivossa, on juuri niin kiehtovaa kuin asiaan kuuluukin.
Metroidmaisesti itemit ja uudet kyvyt tuovat uusia mahdollisuuksia päästä jonnekin, minne aiemmin ei ollut asiaa. Seikkaileminen ja tutkiminen on kovin kiehtovaa ja joka nurkan taakse on aina nähtävä ja vanhojen alueiden tutkimattomille reiteille palattava. SotN lyö mukaan pientä hahmonkehitystä leveloimisen ja statsien myötä, mutta se tuntui valitettavasti hieman päälleliimatulta.
Super Metroidista poiketen eri itemeitä on aikas paljon, mutta puolet löydetyistä tuntui olevan usein jo aiemmin löytyneiden valossa turhia. Metroidissa kun kaikilla itemeillä on aina joku tarkoitus ja uuden aseen löytäminen on aina konkreettinen parannus jollain tasolla ja ilon hetki, eikä vain että tämä miekka nyt tekee pari pistettä enemmän lämää kuin edellinen. Toki näiden kahden pelin varusteiden vertaaminen ei kyllä ole ihan vertailukelpoista ja pelit on muutenkin tältä osin vähän erilaisia, sillä tässähän buildataan hahmoa hieman vaikkapa Diablon tapaan, joka kyllä toki oikeuttaa suuremman varustemäärän löytämisen.
Onhan osassa varusteista joitain kykyihin liittyviä ominaisuuksia, mutta suurimmasta osasta ei mitään riemunkiljahduksia pääse. Onneksi se suurempi löytämisen ilo koetaan kuitenkin kykyjä parantavista/antavista reliceistä.
Inverted castle on aika hauska idea, eikä enää tuonut ihan samanlaisia gimmick-fiilareita kuin edellisellä kerralla. Innolla lähdin senkin saloja tutkimaan tällä kertaa enkä antanut kovemman vaikeustasonnousun haitata. Vaikka peilikuvalinnaan siirtyminen lähes uudelta pelialueelta tuntuikin ja ideanahan se oli varsin metka, niin ratkaisusta jäi silti minulle jälkikäteen hieman laiska maku. Se on kuitenkin edelleen se sama linna mutta nurinkurisena ja uusilla vihollisilla.
Pikkunillityksistä huolimatta, SotN on erittäin nautinnollinen pelata ja on minusta maineensa veroinen, harmi etten päässyt pelaamaan tätä jo vuonna 1997. Hyvää peliä edelleen parantavat miellyttävät musiikit ja visuaalinen ilmekin on oikein komea. Taustat on pääasiassa varsin hienoja ja spritet nätisti animoituja, myös osa vihollisista ja bosseista on uhkaavasti reippaan kokoisia, josta aina ehdottomasti plussaa. Tunnelma on pelissä kohdallaan, kunhan vain sivuutetaan kelvoton ääninäyttely.
Symphony of the Night oli erinomainen Metroidvania-peli edelleenkin. Sitä oli todella hauska pelata eikä pienet häiriötekijät päässeet intoa pilaamaan. Koukutuin nopeasti ja tykkäsin kovasti.
