Titanfall 2:n yksinpelikampanja oli oiva piristys jo muuten vähän kuluneeseen militaariräiskintägenreen.
Tämä oli todella eeppinen ja pelattavuudeltaan nautinnollinen kokemus. Vaikka tulevaisuuden militaariräiskintä alkaa aiheena olemaan aika nähty, niin Titanfallin mechat ja todella sujuva pelattavuus tekevät tästä silti mainion tapauksen. Uuden Doomin taistelut oli saatu todella miellyttäviksi ja jatkuvaliikkeisiksi suojien takana kyhjöttämisen sijaan ja Titanfall 2 jatkaa omassa kuplassaan hyvin samoilla linjoilla. Toisinkuin Doomissa, tässä saattaisi pärjätäkin passiivisemmallakin pelaamisella, mutta sitä ei millään malta edes kokeilla, kun pelissä liikkuminen on näin messevää.
Tämä liikkumisen sujuvuus ja hauskuun pääsi yllättämään todenteolla ja alkuun olinkin Titanfallissa kiinnostunut lähinnä mechoista (jotka nekin deliveroi, mutta niistä lisää myöhemmin). Tämähän on jatko-osa ja varmaan monet temput oli nähty jo ykkösessä pelattavuuden osalta, mutta sitä en koskaan pelannut, vaikka se jonkinlaisia kiinnostuksia herättelikin.
Vaikka meininki toki on tässä ihan toista ja paljon kehittyneempää, niin en silti voi olla vertaamatta tätä ikiwanhaan Action Quake 2 -modiin, jota pelasin aktiivisesti lähes vuosikymmenen. Löysin tästä jotenkin hyvin paljon samaa fiilistä kun kenttien halki voi vain "lentää" hyppimällä. Ihan tätä samaa tunnetta en koe löytäneeni muista peleistä aiemmin, vaikka lähes yhtä kehittynyt ja nopeatempoinen liikkuvuus joistain olisi löytynytkin.
Liikkumisen huikeuden lisäksi löytyy vielä ne eeppiset mechat, jotka on toteutettu juuri niinkuin tämmöiset mechat tällaisessa pelissä pitää. Niissä tuntuu suuri massa eikä tulivoimassa pihistellä, mutta niistä kuitenkin löytyy sopiva määrä tietynlaista ketteryyttä. Mechojen ohjaaminen on hauskaa ja niillä tuntee olevansa ylivoimainen kukkulan kuningas aina siihen saakka kun tulee toinen mecha vastaan, jolloin alkaa raivokas taisto pilottien paremmuudesta.
Olin oikeastaan myyty jo komean alkuvideon jälkeen, mutta onneksi vaikuttavuus ei loppunut siihen. Yksinpelikampanja oli eeppinen Michael Baymainen spektaakkeli, jossa kentät on vaihtelevia, rytmitys toimi hyvin ja pelaaminen oli todella hiotun tuntuista, enkä huonoja puolia siitä juuri vaan löytänyt lyhyyden lisäksi. Erityisesti puolivälin aikamatkustusosion mahdollistamat komeat tilanteet herätti hymyjä suupieliin ja loppupuolen takaa-ajokohtauksessa tuli haukottua henkeä. Eihän tämmöinen aivoton nopeatempoinen räiskintä kaikkiin toimi, mutta minuun tämä teki vaikutuksen ja pelaaminen oli vaan yksinkertaisesti todella hauskaa.
Kuivaa, mutta ainakin minun makuun toimivaa tilannekoomista huumoria väläytellään välillä päähahmon ja hänen titaaninsa keskusteluiden myötä, mutta tämän lisäksi en juonen kulkuun hirveästi kiinnittänyt huomiota. Mainittakoon muuten että hardilla pelattuna vaikeustaso oli minusta sopivahko, mutta kuitenkin yllättävän kesy, enkä todellakaan suosittelisi laskemaan siitä alaspäin.
Doomin ja Titanfall 2:n myötä muut perinteiset räiskintäpelit tuntuvat väkisinkin vähän valjuilta. Vaikka uusioWolfensteinit olikin ihan jees, niin taistelun staattisuuteen ei tällä hetkellä voi olla puhtaissa fps-peleissä kiinnittämättä huomiota näiden kahden jälkeen, kun on vauhdin mukaan kunnolla päässyt. Taktisemmat räiminnät sitten toki erikseen. Peukut ylös, jeppis oli.
