[PC] Diablo 2 + Lord of Destruction (2000/2001) osa 1/2

Siirtymä Diablosta toiseen. Kakkosen pelaamisesta onkin kulunut rutkasti aikaa.

Olen tähän mennessä pelannut kolmatta Diabloa yli 1100 tuntia, mikä kuulosti ainakin omaan korvaan ihan hirveältä määrältä. Laskin huvikseni Rise of the Necromancerin postausta kirjoittaessani hahmoluokkieni peliajat yhteen ja pistin kamagrindauksen järkytyksestäni toistaiseksi jäihin. Niinpä ajattelin siirtyä ojasta allikkoon ja vaihteeksi palata muistelemaan menneitä sarjan toisen osan pariin. Ykköstähän olen pelannut pariinkin otteeseen viimevuosina (Diablo/Hellfire), mutta kakkonen on ollut pelaamatta vuosikausia. En suoraan sanoen ollut ihan varma mitä siltä odottaisin, mutta innoissani lähdin ottamaan siitä selvää.

Nopeasti olinkin jo nuotion äärellä miettimässä hahmoluokkaani pitkän aikaa, joka onkin käsittämättömän mahdoton valinta joka kerta, pelistä riippumatta. Viimein päädyin tylsästi yhteen vanhoista suosikkihahmoistani, jouskaria käyttävään Amazoniin, vaikka tiesinkin että olisi mielenkiintoisempaa ottaa vertailuksi alkuperäinen Necromanceri alle, kun sitä tuli juuri kolmosessa äskettäin pelattua.

KakkosDiablo herättää paljon muistoja yläastevuosiltani. Se tuntui olevan todella iso peli, jossa sisältöä ja hahmon buildausvaihtoehtoja oli ihan älyttömästi. Tämä etenkin sitten, kun kaikkea mahdollista vielä lisättiin vuotta myöhemmin Lord of Destruction -lisärin toimesta. Pelasin jokaisella hahmolla enemmän tai vähemmän, mutta barbaari, amazoni tai druidi taisi ottaa suurimmat siivut peliajasta. Pelitunteja ei onneksi nähnyt mistään, mutta reilusti se vapaa-aikaa minulta vei. Mystistä 99:n levelcappia en kyllä koskaan dingannut, vaan suurin hahmoni taisi jäädä jonnekin reippaaseen seitsemään kymppiin.

Siihen aikaanhan ei mitään talenttipuun nollauksia tai statsipisteresettejä ollut, niin moni hahmo meni aina silloin tällöin "pilalle" laittamalla arvokkaita pisteitä vääriin paikkoihin, jolloin tuli helposti tehtyä uusi, yrittäen olla huolellisempi sillä kertaa. Samaten jokapaikan höylällä ei tässä pelissä pärjää, niin eri talenttipuihin, tai jopa pelkkiin eri skilleihin saman puun sisällä erikoistuminen "vaati" uuden hahmon tekemistä samasta hahmoluokasta. Tai joskus saattoi löytää jonkun harvinaisen aseen, joka taas vaati omanlaista buildiaan. Niinpä niitä hahmoja tuli aikojen saatossa tehtyä aika monta, joskus tositarkoituksessa ja joskus ihan vain testaamista ajatellen, eikä ihan lyhyellä pelaamisella tietenkään vielä nähnyt, onko siitä mihinkään. Tämä tuntuu jotenkin nykyään ajateltuna aika käsittämättömältä ajantuhlaamiselta, mutta sellaista se nyt vaan oli, jos halusi optimaalisesti buildatun hahmon, jolle ei seinä tulisi jo nightmaressa vastaan.

Nykyään päivitysten myötä resetti on onneksi mahdollistettu joka hahmolle kerran per vaikeustaso, ja tämä jos jokin olisi saanut olla jo julkaisusta asti olla mukana.

Kolmas Diablo on niin sujuva ja pelattavuudeltaan viimeistelty, jonka takia en kankeampaan Path of Exileen koskaan ole jaksanut paneutua tosissaan, niin oli mukava huomata, miten tämä kakkonen ei edes aiheuttanut hirveästi mitään ääh-fiiliksiä, vaan pelaaminen oli yllättävän mukavaa alusta lähtien ja vähemmän vaivalloista, mitä etukäteen pelkäsin. Olihan siinä omat kömpelyytensä kolmoseen tottuneelle, toki, mutta aika pieniä sellaisia. Suurin ärsytyksen aihe lieni ahdas inventaario ja vaatimattoman kokoinen arkku, joihin ei kyllä tuntunut mahtuvan lähimaillekaan tarpeeksi roinaa.

Silloin joskus olin monien muiden tavoin sitä mieltä, että kakkosDiablossa normaali vaikeustaso olisi vasta pintaraapaisu, jonka läpäisyn jälkeen peli vasta pääsee kunnolla nightmaressa alkamaan, ja läpi on vasta kun hell-taso on kukistettu. Alunperin olin kuitenkin ajatellut tällä kertaa pelata pelkästään ensimmäisen vaikeustason ja asia hieman korostui parin ekan actin aikana, kun huomasin että jo yksi läpipeluu näyttääkin kestävän huomattavasti kauemmin mitä muistinkaan. Kuitenkin kelkka alkoi kääntymään jossain siinä neljännessä tai viidennessä actissa, jolloin nightmaren ja hellinkin pelaaminen alkoi hieman kutkuttamaan aiempaa enemmän. Päätin kuitenkin, että jos sen teen, niin teen sen hiirikättäni säästellen hiljalleen (oikea nimetön vaivannut reipas puoli vuotta ja tuntuu hieman reagoivan suuriin oikean hiirenkorvan klikkausmääriin) ja raportoin siitä sitten tuntemukset erikseen, jos siltä tuntuu. Tietenkin maximileveli olisi hieno viimein saavuttaa, mutta siihen grindisavottaan tuskin tulen enää ikinä lähtemään, kun en siihen pienempänäkään kyennyt.

KakkosDiablo oli myös huomattavasti vaikeampi mitä muistin, pitkäkin kitetys oli jo normaalilla vaikeustasolla täysin yleistä, sekä ensimmäistä bossia lukuunottamatta olin hätää kärsimässä jokaisella loppumöröllä. Etenkin toisen ja viidennen actin bossit antoivat aika säälimätöntä turpajuhlaa amatsooniraukalleni. Käyttötavaraa ei myöskään tipahdellut joka välissä ja etenkin levelöinti oli tuskaisen hidasta kolmoseen tottuneelle. Myös ylimääräisen harhailun vaara on olemassa, sillä alueet on toisinaan melko laajoja ja mahdolliset useat exitit ja minidungeonit sekoitti päätä. Nämä eivät siis välttämättä olleet huonoja asioita, vaikka siltä ehkä kuulostikin.

Ensimmäinen, neljäs ja viides acti on aina olleet minusta lähestulkoon moitteettomia. Vaikka ensimmäinen onkin aika tasapaksu ja pitkä, niin ei siinä kuitenkaan ole mitään oikeaa vikaa. Neljäs on lyhyt, mutta messevän napakka rutistus kohti viimeistä alkuperäistä pahaa vastaan. Viides lieni suosikkini aikoinaan ja siltä se tuntui nytkin, etenkin Nihlathakin ja ancienttien kanssa käydään mojovat koitokset.

Aiempi inhokkini, aukea ja laaja kakkosacti oli hieman miellyttävämpi mitä muistin, vaikka bossi selkäsaunaa lukuisten kuolemien muodossa tarjoilikin. Toinen vanha inhokkini, kolmannen actin alku oli sen sijaan juuri niin hanurista kuin muistoissanikin. Paljon niitä nopeita isoja veitsiä kantavia pikkukavereita, jotka säntäilee sinnetänne, eikä nuolet millään meinaa niihin osua. Tämä aiheutti harmaita hiuksia myös siksi, että taisin olla Durielista (act2 bossi) päätellen alilevuinen, enkä ollut muutenkaan aikoihin löytänyt uutta jouskaria, jolloin damageni oli turhan vaatimatonta.

Levelillä 32 tuli Baali kaadettua todella pitkän taiston päätteeksi ja kaikenkaikkiaan Diablo 2 maistui oikein hyvin, paremmin mitä odotin ja mielenkiintokin kasvoi oikeastaan koko ajan (pl. act3:n alku). Olihan se tietenkin kankeampi kuin jatko-osansa ja aikakin on tehnyt hieman tehtäväänsä, mutta ei lähimainkaan liiaksi. Kyllä tätä näemmä voi vielä tänäkin päivänä pelata oikein hyvillä mielin.