DuckTales vie maailman rikkaimman ankan, Roope Ankan, ympäri maailman haalimaan vielä vähän lisää rahaa. Muistelen pelanneeni tätä aika paljon pienenä kavereiden luona, sillä tämäkin oli yksi niistä peleistä Marioiden, Turtlesien ja Zeldojen ohella, jotka useimmilla yleensä oli. Yksi suurimpia syitä oli varmaan tottakai lisenssi. Aku Ankat oli kovassa huudossa siihen aikaan sarjakuvien muodossa, mutta myös Ankronikka tv-sarja oli varmasti myös tuttu juttu monille. Toki itse pelikin oli todella hyvä, että eihän tämä onneksi ihan pelkällä lisenssin voimalla menestynyt.
DuckTales on aika lyhyt peli, tarjoten vain viisi, mutta kuitenkin toisistaan hyvin erottuvaa kenttää omalla selkeällä teemallaan. Ovat kaikki aika helppoja, joten mikään spektaakkelinomainenhan tämä ei todellakaan ole. Haaste tulee siitä, että elämät ovat rajalliset, ja niiden loputtua peli alkaa täysin alusta, sillä mitään tallennusmahdollisuutta tai salasanajärjestelmää ei ole. Alkuun tuntuu vaikeammalta mitä on, mutta kun pelin tarjoamista kikoista ja kentistä alkaa pääsemään jyvälle, niin ei tämän läpäiseminen ollut/ole mikään kummoinen sankariteko.Itse pelaaminen on simppeliä. Liikevalikoimassa liikkumisen ja hyppimisen ohella on Roopen kävelykepillä lyöminen golfmailan tapaan, sekä kävelykepin kanssa tehty hyppy joka sallii korkeammat loikat ja vihollisten sekä piikkien päällä pomppimisen. Sitten vain näillä toiminnoilla yritetään hengissä selvitä levelin loppuun ja kerätään matkalla Roopelle vähän lisää rahaa timanttien muodossa.
Capcomin toiseen peliin, tai siis pelisarjaan, Mega Maniin verrattuna vaikeustaso on siis reippaasti helpompi. Mutta siinä missä Mega Manien kentät on täysin lineaarisia vailla minkäänlaista eksymisen mahdollisuutta, niin tässä ovat sokkeloisempia ja jokaiseen suuntaan haarautuvia. Oikea reitti viimeiselle vastukselle täytyy usein etsiä. Myös secrettejä on paljon, timantteja on piilossa kirjaimellisesti _kaikkialla_, lisäelämiä ja muuta tarpeellista sitten vähän harvemmassa.
The Moon -levelin theme täytyy musiikeista nostaa ehdottomasti esiin. Sen nyt on toki varmaan kuullut kaikki jo aiemminkin, mutta onhan se nyt vaan niin hyvä, ettei sitä siltikään voi jättää mainitsematta. Omasta mielestä helposti jopa yksi kasibittisen parhaita biisejä.
Niin, tässä on kolme erilaista vaikeustasoakin, joista pelasin keskimmäisellä, normalilla. Googlettelin vasta tätä kirjoittaessani pelin läpäisemisen jälkeen niiden eroista, ja ilmeisesti hardilla on vähemmän terveyttä parantavia itemeitä, eikä ole saatavilla lyhyttä kuolemattomuutta tarjoavaa itemiä, joka on aika turha. Luulin että vaikeustaso olisi vaikuttanut elämien määrään, niin otin sen takia normalin. Vaan näköjään olisi voinut mennä hardillakin.
Tätäkään en aiemmin tiennyt, mutta wikipediasta selvisi, että tässähän on 3 erilaista loppuakin, riippuen kerätystä rahamäärästä ja aarteista pelin aikana. Olisi joskus hauska ottaa haasteeksi pelata peli läpi tuolla vaikeimmalla tasolla ja tavoitella vaikeimmin saatavaa loppuratkaisua, mutta tiedä häntä tuleeko sitä koskaan tehtyä. Tuskinpa vain.
Hahmoina pelissä nähdään useita Ankronikasta tuttuja hahmoja, mutta suurta roolia ei kukaan niistä pelissä saa Roopea lukuunottamatta. Tupu, Hupu ja Lupu saavat kuitenkin ehdottomasti parhaan cameon kaivoskentässä, jossa syöksyvät kaivoskärryllä rotkoon Roopen hypätessä kärrystä viimehetkellä turvaan (tai muuten kuolee). Ajateltiinkohan tässä tämä kohtaus ihan loppuun asti peliä tehdessä?
DuckTales oli edelleen hauska tapaus ja pitää paikkansa omalla "listallani" parhaiden NES-pelien joukossa. On toki NES-standardeilla ihan nättikin. Pelattavuus ei ehkä ole ihan niin skarppia kuin Mega Maneissa, mutta täysin riittävää silti.
 |
| Kissa kiitoksella elää |
