Journey to Silius on ihan hyvää mainetta nauttiva sidescrolleri hieman Contran tapaan, joka on aikanaan mennyt minulta täysin ohi ja jäänyt pelaamatta.
Silius omaa sikäli mielenkiintoisen historian, että siitä piti tulla virallinen Terminator -lisenssipeli, mutta kehittäjätiimi Sunsoft menetti lisenssin kesken projektin ja joutui tekemään muutoksia grafiikkaan ja tarinaan. Osa hengestä ja muutamia viitteitä sentään jäi, kuten viimeinen bossi, sekä intron musiikin viimeiset sekunnit.
 |
| Go get 'em, tiger! |
Vaikka Silius ei varmasti olekaan lyhyydestään johtuen NESsin ihan kaikkein vaikeimpia pelejä, niin kovin vaikea se on silti. Hyvin pärjääminen vaatii paljon uudelleenyrityksiä ja kenttien ulkoa opettelua. Haastetta tuodaan välillä omasta mielestä vähän epäreilullakin tavalla, liittyen juuri tuohon ulkoa opetteluun. Esimerkiksi kakkoskentässä muutaman kerran joutuu tiputtautumaan alaspäin tietämättä mitä sielä on, ja usein sitä tippuu juuri vihollisen päälle. Energiapalkki onneksi sentään löytyy, mutta lisäenergian saanti on pirun tiukilla, eikä usein kentästä löydy sellaista kertaakaan. Perinteisesti kolmen elämän loputtua kentän alkuun ja continuen menetys. Continueiden loputtua on peli ohi ja taas alusta aloittamisen paikka ilman tallennusmahdollisuutta.
Ääniefektejä tarjoillaan aika niukasti, mutta pelin Musiikki on kaikenkaikkiaan poikkeuksellisen hyvää. Etenkin aloitusruudun ja ensimmäisen kentän biisit on erityisen laadukkaita ja takuuvarmoja korvamatoja, mutta harmi, ettei siitä eteenpäin enää yltäneet ihan samalle tasolle. Kelvokkaita oli silti loputkin.
Grafiikka on hyvää, selkeää ja hyvin animoitua. Ensimmäinen kenttä on ulkonäöllisestikin kaikkein mieleenpainuvin hienoine taustoineen, jossa näkyy tuhoutuneen kaupungin raunioita, mutta valitettavasti se pallo hukataan seuraaviin kenttiin, joissa taustat ja ympäristö on huomattavan paljon tylsempiä.
 |
| Asearsenaali kokonaisuudessaan |
Vihollisten tuhoamiseen tarjotaan kuusi vapaasti valittavaa erilaista asetta, joista vain pistooli on heti alkuun käytettävissä ja jossa on rajattomat ammukset. Loput viisi asetta aukeaa yksi per kenttä -tahtia, ja jotka käyttää kaikki yhteisiä erikoisammuksiaan, joita välillä tippuu vihollisilta kerättäväksi. Tästä johtuen säästelin kovasti leveleissä näiden erikoisaseiden kanssa, ja yritin säästää ammukset sitten vain oikeasti täpäröihin tilanteisiin sekä kentän päättävään bossiin.
Aivan viimeistä terminaattoribossia lukuunottamatta, pelin viisi ensimmäistä levelin päättävää vihollista on isoja, usein lähes puolen ruudun kokoisia ilmestyksiä, kunnes viidennen levelin bossi on jo pari ruutua leveä mikähänlie avaruusalus. Kaikissa on joku tietty tekniikka tai ajoitus, jolla tämä kukistetaan helposti.
 |
| Tämä haisee termiksen sijaan H.R. Gigeriltä |
Lyhyytensä takia, peli on vain 5 leveliä pitkä, oletin ja toivoin että tämä voisi mennä rehellisinkin keinoin läpi. Muutaman päivän sitä yritin siinä kuitenkaan onnistumatta. Neljänteen kenttään pääsin vielä, mutta sitten ei jaksanut enää opetella väkisin lisää ja hioa kolmannen kentän suoritusta varmemmaksi. Niinpä kärsimättömänä otin emulaattorin tuomat välitallennukset taas käyttöön, että menee läpi, tai muuten jää turhautumisen takia kesken.
Suureksi yllätykseksi viimeinen kenttä olikin vain tasohyppelyä ilman ammuttavia vihollisia, toki bossia, tai bosseja lukuunottamatta. Sinällään helpolta kuulostava kenttä tarjosi yllättävän paljon kuolemia vihollisten puutteesta huolimatta, ruutu kun scrollaa koko ajan oikealle eikä kaikessa rauhassa voi hyppyjä ajoittaa ja katosta tippuvia laatikoita väistellä.
Myönnettäköön, että jäi liiallinen ulkoaopettelemisen tarve häiritsemään. Journey to Silius oli silti ihan miellyttävä peli hyvällä soundtrackillä. En tiedä millaisia arvosteluja tämä on aikanaan saanut, mutta mennyt monilta muiltakin varmasti aikoinaan ohi, sillä etenkin ilman Terminaattorin lisenssiä tämä on todennäköisesti jäänyt rumasti Mega Man 3:n jalkoihin, joka on ilmestynyt aivan samoihin aikoihin. Eihän tämä tarjoa mitään uutta kikkaa mitä ei olisi nähty pari vuotta vanhemmassa Contrassa tai kahdessa ensimmäisessä Mega Manissa, mutta pelaaminen on silti viihdyttävää ja kokonaisuus toimii. Terroristitkin saatiin lopulta tuhottua, joten eikun uutta siirtokuntaa avaruuteen vain.
 |
| Ihan kaikkia viitteitä termikseen ei poistettu |
