 |
Kaksinpeli, pisteet, highscore, aika. Wat,
sanonee nykymarioihin tottuneet |
Nyt, jos joskus on kyseessä peli, jonka ei luulisi esittelyjä tarvitsevan. Maailmalla reipas 40miljoonaa kopiota myynyt peli, jonka myyntiennätys rikottiin vasta vuonna 2006. Super Marion legacy jatkuu jatko-osien ja uudelleenjulkaisujen myötä aina tähänkin päivään asti, Blogin aiemmat pelit on olleet pelkkiä pc:n fps-pelejä, niin pakko kai kaava on rikkoa ennemmin tai myöhemmin. Mikä muu peli olisikaan ansainnut moista kunniaa?
 |
| Uskallatko hypätä tuntemattomaan |
Ensimmäinen Mario tuli tutuksi kavereiden luota, sillä kotoota ei Nintendoa löytynyt. Ja koska olen
siihen aikaan syntynyt, että siinä vaiheessa kun siihen ikään pääsin, että kavereiden luona vierailut alkoi, niin muitakin teknisesti samantasoisia, ja jopa kehittyneempiäkin pelejä oli jo ilmestynyt. Näinollen ei siis mitään kuolematonta legendastatusta ole tästä pelistä minulle sinällään syntynyt. Super Mario oli vain ihan hyvä peli, joka sattui olemaan kaikilla NESsin omistajilla. Hieman myöhemmin ilmestyneet Mega Manit, Duck Tales, Chip 'n Dale ja kolmas Mario, näin muutamia mainitakseni, vei kuitenkin genreä ja tekniikkaa vähän pidemmälle, niin olihan ne kiistatta parempia ja mielenkiintoisempia.
 |
| Sienimetsästäjä ei lepää yölläkään |
Emulaattorilla kun pelaan, niin sallin itseni huijata quick savetuksen kenttien alkuun. Kävisi liikaa hermoille aloittaa peliä täysin alusta kun elämät loppuu kesken, enkä usko että jaksaisin peliä tuolla tapaa enää läpi pelata. Nykytasohyppelyihin tottuneena, ei henkselimiehen kontrollitkaan olleet enää ihan niin veitsenterävät mitä muistelin.
Eihän siinä niin kauaa mennytkään kun läpi oli jo. Ihan miellyttävää ja kovin simppeliä pomppimista. Ajaton peli, mutta vain kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt saman alustan Super Mario Bros 3 on vain kaikin tavoin niin paljon monipuolisempi. Vesikentät oli edelleen ärsyttäviä, mutta onneksi eivät olleet kovinkaan vaikeita tällä kertaa. Vesikentät on tosin aina typeriä, joka pelissä, aina. Ja jokaisessa erityisesti tuon ajan pelissä niitä tuntuu olevan. Samoin looppaavat linnat herätti jonkinlaisia tunteita edelleen, vaikka niiden olemassaolon ennakkoon vielä muistinkin, oikeita reittejä en. Sinällään ihan hauska idea kyllä.
 |
| Vesikentistä ei tykkää kukaan |
Viimeinen, eli kahdeksas maailma oli ensimmäinen joka antoi jo vähän haasteen tuntua, viimeinen linna erityisesti aiheutti harmaita hiuksia. Ei ollut sientä, saati tulikukkaa, vaan pienenä putkimiehenä piti varoa osumasta mihinkään ja pirun monta yritystä siihen menikin. Reittiäkin piti hieman hakea, looppaavia kun osa segmenteistä oli. Onneksi se prinsessa sieltä tuli lopulta pelastettua sienimiehen sijaan ja Bowseri laavassa uitettua viimeisen kerran. Oikeasti pelaamalla ilman tallennuksia ja elämien loputtua alusta alottaen, olisi fiilis nyt varmaan aika huikea (etenkin jos vuosi olisi 1985). Tyydyn kuitenkin laimeampaan kokemukseen ihan mielelläni ja tästä on hyvä jatkaa muidenkin konsolipelien parissa. Seuraavaan kertaan siis.
 |
| Hnnngh |
 |
| No nyt |
