lauantai 6. helmikuuta 2016

[PC] Doom 2 (1994)



Etukäteen mietityt säännöt/rajoitteet ovat jälleen kerran hyvin tutunkuuloiset:

Vaikeustaso: Ultra-Violence.
Savetukset ainoastaan leveleiden välille.
Eí koodeja eikä speedruneista tuttuja oikomisia, daa.

Aloitetaan simppelisti hurraten, Yeeaaaaaah, läpi meni. Viime kerrasta onkin aikaa järkyttävän kauan ja silloinkin on kuolemattomuuden turvin pelattu, ihan hävettää. Nyt tuli sentään aukko sivityksessä onneksi korjattua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää jonkun uuden AAA-pelin kanssa, mutta eipä kaduta yhtään.

Alkupuolilla meinasi heti epätoivo iskeä, että voiko tämä olla näin vaikea, ja mitä jos tämä vaikeutuu vielä lisää. Pelkäsin että pitääkö lähteä kiertämään jotakin sääntöä että saadaan peli kunnialla loppuun asti. Kenttä 8. (Tricks and Traps) oli kenties ensimmäinen vähän vaikeampi kenttä ja 9. (The Pit) lisäsi vielä lisää kierroksia. Rupesi jännittämään, että mitä jos kaikki kentät tästä lähtien on näin vaikeita, onhan peli vasta alle kolmanneksessaan.

Onneksi pelko oli väärä, ja vaikeustaso pysyi maltillisena läpi pelin. Moni kenttä meni ensi yrittämällä ja osa nyt sitten taas ei (pirun ansat), mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että onpas tämä nyt tuskastuttavan vaikea tai liian helppo, varpaillaan sai jatkuvasti olla.

Ottaakko vaiko ei
Ansat. Voihan ruma sana sentään, että voidaan olla pelaajalle ilkeitä. Olin täysin unohtanut miten ikäviä ansoja tässä on. Toki, osa on hyvin ennustettavissa, että tuon aseen kun nappaan tuosta tyhjästä huoneesta, niin tapahtuu jotain. Mutta osa taas on kovin arvaamattomia ja yht'äkkiä pelaajaparka teleportataankin huoneeseen vihollisarmeijan keskelle, tai sitten ympäriltä aukeaa seiniä tuutaten kymmeniä vihollisia kimppuun. Minusta moista sadistisuutta ei ykkösessä ihan näin paljoa ollut, eivätkä olleet ihan näin epäreiluja. Seuraavalla yrityksellä sitten tietää taas paremmin, mutta harmittaahan se paniikki yllätyskuolema joka kerta.

Kentät muuten oli muuten suurimmilta osin hyviä. Muistelin ennen pelaamista, että tämä kakkonen olisi kunnostautunut erityisen sokkeloisiin ja jatkuvasti haarautuviin kenttiin ja avaimia ja eteenpäinmenoreittejä saisi etsiä kissojen ja koirien kanssa, mutta onneksi muisti oli tehnyt sen suhteen tepposet. Jossain puolivälissä tulee jopa todella avoimia kaupunkimaisia kenttiä useampi kappale ja korkeuseroillakin on leikitty reippaammin. Prosentuaalisesti mututuntumalla arvioisin, että ykkösessä oli karvan enemmän mazemaisia ja vähemmän semisuoraviivaisia leveleitä.

Vuosi ensimmäisen Doomin jälkeen julkaistu jatko-osa on aina tuntunut kieltämättä hieman enemmän lisäriltä kuin varsinaiselta jatko-osalta. Kaikki edellisen pelin aseet on mukana täysin muuttumattomina ja uusia aseita on vain yksi, kaksipiippuinen haulikko, joka tosin on erinomainen lisä peliin, sekä paras ase koskaan. Uusia vihollisia on sentään useita, ja ainoastaan ykkösestäkin tuttuja lentäviä pääkallovihollisia sylkevä ruskea lihapullamökö aiheutti hampaiden kiristystä ärsyttävyydellään. Ensimmäinen Doom on aina tuntunut minusta tämän takia valjulta kakkosen jälkeen. Se on täsmälleen sama peli kuin jatko-osansa, mutta ilman lisäherkkuja.

Nyt varovasti
Aukeaa kaupunkia












Toki asiaan liittyi paljon muutakin, mutta id meni Quakensa kanssa metsään pääasiassa siinä, joka erityisesti Doom 2:ssa korostuu, eli lihaa on myllättävänä ihan järkyttävä määrä. Suurin osa vihollisista on heikkoja ja kaatuvat pääasiassa helposti, mutta tekevät silti ikävää jälkeä osuessaan ja yllättäessään, ollen pelaajalle silti uhka. Tästä syntyy se mukava lahtausmeininki, mistä Doomit on kuuluisia ja mikä tekee suurimmaksi osaksi vanhoista Doomeista minusta sen, mitä ne ovat. Edelleenkin tänä päivänä hyvin toimivia räiskintäpelejä, kunhan sietää vain hieman rujoa grafiikkaa. Lopuksi vielä sanottakoon, ymmärrän jos monet on tästä eri mieltä, mutta kakkonen on ykkönen.

Vielä on Final Doom pelaamatta, ja sitä en olekaan koskaan edes kokeillut. Palataan siis todennäköisesti sen merkeissa asiaan vielä jossain vaiheessa joskus.

Läpi meni